Eilen vietettiin kansallista masennuksen vastaista päivää.
Olin kirjannut jo etukäteen kalenteriin eiliselle päivälle merkinnän, koska halusin kirjoittaa aiheesta. Aihe ei ole kuitenkaan kevyimmästä päästä, joten sopivaa hetkeä ei tuntunut tulevan ja viikonlopun olin reissussa, joten kirjoittaminen siirtyi tälle päivälle.
Lokakuussa vietettiin maailman mielenterveyspäivää ja tuolloin kirjoitin myös yleisellä tasolla mielenterveysasioista. Tänään haluan kuitenkin vielä kirjoittaa erityisesti masennuksesta.
Tämä aihe ei ole helppo. Siitä ei ole helppo lukea, siitä ei ole helppo kirjoittaa. Sitä ei ole helppoa tunnistaa, eikä sen myöntäminen itselle ole helppoa.
Meistä jokainen kokee elämässään masentuneita hetkiä ja päiviä. Elämä tuo tullessaan vastoinkäymisiä tai uuvuttavia kokemuksia. Huono päivä tai muutaman päivän alakulo on kuitenkin eri asia, kuin masennus.
Masennus on vakava sairaus.
Masennus vie elämästä rauhan, tekemisistä ilon ja tulevaisuudesta toivon. Se vie kaiken sen, jonka vuoksi elämme. Se huutaa, se turruttaa, se lyö, se alistaa. Se vie ruokahalun tai lisää sitä, se pudottaa hiukset päästä, se synnyttää fyysisiä oireita ja vie lapsilta vanhemman, vanhemmilta lapsen, ystävältä ystävän, puolisolta puolison.
Tiedän, että kirjoittamani näyttää ja kuulostaa kamalalta. Haluaisin sanoa, että liioittelen, mutta en liioittele. Tiedän sen kokemuksta. Minulla on ollut uusiutuvia masennusjaksoja siitä lähtien, kun olin 18-vuotias. Vakavalta masennukselta olen säästynyt jo pitkään, sillä jostain syystä viime vuosina vaikeimpinakin hetkinä elämässäni on pysynyt vahva usko parempaan huomiseen. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, vaan aiemmin, kun tunteiden tunnistus oli vielä vaiheessa, saatoin vajota todella syvälle. Silloin en kyennyt näkemään elämässä mitään positiivista. Koin, että olen aiheuttanut maailman kaiken kärsimyksen, että olen tuomittu epäonnistumaan ja että kaikilla olisi helpompaa, jos minua ei olisi. Ajatus on näin kirjoitettuna hyvin itsekkään oloinen, mutta uskon, että jokainen masennuksen kanssa kamppaileva tunnistaa tuon tunteen.
Olen siis itse kokenut ja lisäksi nähnyt lähipiirissäni masennusta sen eri tasoissa. Hyvin monesti masennus on lähtenyt syntymään uupumuksesta - siitä, että vedetään liian kovilla kierroksilla liian kauan, eikä tunnisteta omia rajoja. Masennus voi kuitenkin syntyä monista eri syistä. Jokainen meistä on yksilö ja niin on myös masennus ja sen synty.
Masennuksen ei tarvitse kuitenkaan edetä vakavalle asteelle ollakseen tuhoavaa. Lieväkin masennus synnyttää epätoivoisia ajatuksia, harhailuttaa ajatukset pois tästä hetkestä, lamaannuttaa ja syö toimintakykyä. Joskus masennus on voinut jatkua niin pitkään, että ihminen ei itse tunnista enää oireiluaan. Kun jotain kestää tarpeeksi pitkään, niin siihen tottuu. Kaikkeen tottuu. Se on pelottava ajatus.
Masentunutkin voi hymyillä. Itse saatoin nuorempana maata yöt vessan lattialla itkien ja seuraavana päivänä riekkua menemään koko itkun edestä. Nauraa, laulaa, pelleillä, tehdä kepposia. Ja seuraavana yönä makasin taas vessan lattialla ja mietin, että parempi olisi jos. Enkä kertonut kenellekään.
Siksi masennus on niin vaikea tunnistaa. Itsensä kanssa pitää olla hirveän tarkkana. Läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa pitää olla tarkkana. Pitää uskaltaa kysyä itseltään - onko kaikki ok? Miten voin? Tarvitsenko apua? Pitää uskaltaa kysyä läheiseltään, varovasti, hellästi lähestyen - onko kaikki ok? Miten jaksat? Tarvitsetko apua?
SINULLE, JOKA EPÄILET OLEVASI MASENTUNUT
Aivan ensiksi - sinä et ole yksin. Meitä on täällä tusinoittain, sadoittain, kokonaisia kylällisiä. Ihmisiä, jotka tiedämme, miltä sinusta tuntuu. Jos tämän tekstin lukeminen tuntuu vaikealta - ole armollinen itsellesi. Ajattele, että se on yksi merkki siitä, että tunnet kaipaavasi muutosta, apua, tukea, olkapäätä. Eikä siinä ole mitään hävettävää. Se on yksi merkki siitä, että tunnet itseäsi. Jos uskallat kohdata itsesi rehellisesti, jos uskallat vastata itsellesi rehellisesti - olet jo pitkällä.
Avun hakeminen on mahdotonta, turhaa, jos asiaa ei pysty hyväksymään. Siksi yritä olla itsellesi armollinen ja muista, että kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin. Pyydä apua luotettavalta läheiseltä. Hän voi auttaa sinua avun hakemisessa. Saat hänen läheisyydestään voimaa ja uskoa siihen, että kelpaat myös haavoittuvaisena. Hän saattaa myös patistaa sinua avun hakemiseen, kysellä kuulumisia - ja välittää sinusta. Se saattaa ärsyttää, mutta yritä luottaa, että hän haluaa parastasi.
Älä häpeä. Tiedän, että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta älä silti häpeä. Masentuminen ei ole yhtä kuin heikkous, epäonnistuminen, huono ihminen. Et ole loppuikääsi apua tarvitseva, mutta tänään olet. Tänään sinä tarvitset apua, tukea, kuuntelijaa.
Heikot hetket, heikkouden myöntäminen ja avun hakeminen on yhtä kuin ihmisyys. Ja kun tarpeeksi alas rojahtaa, niin sitä korkeammalla selvittyäsi lennät. Tulee se päivä, kun seisot tukevammin kahdella jalalla, kuin koskaan tähän asti. Luota itseesi. Ole avoin ja rehellinen, itsellesi ja läheisillesi. Tieto helpottaa oloa, sillä epätietoisuus on se, joka hajottaa mielen. Tutki, ota selvää. Masennuksesta ja itsestäsi.
Hae apua. Etsi vertaistukea. Yritä olla vähättelemättä pahaa oloasi, jolloin saat kaiken sen avun, jonka tarvitset. Ole rehellinen. Puhu.
Puhu.
SINULLE, JOKA OLET HUOLISSASI LÄHEISESTÄSI
Masennus on sellainen sairaus, että sen pystyy peittämään melko pitkään. Jos kuitenkin huomaat, että läheisesi on kadottanut elämänilonsa, hänellä on epätoivoisia ajatuksia tai puheita, hän kieltäytyy kyläkutsuista tai sellaisista tapahtumista, joissa hän on ennen ollut ilolla mukana - ota asia puheeksi. Varovasti.
Me ihmiset loukkaannumme helposti. Koemme, että joku tulee reviirille tai neuvomaan. Siksi pitää olla varovainen. On helpompi loukkaantua, kuin myöntää omia heikkouksia. Tietenkin. Se vaatii aikaa, sanojesi sulattelu vaatii aikaa. Siksi aloita varovasti. Aloita kysymällä mitä kuuluu? Ja sitten oikeasti - kuuntele, mitä hän vastaa.
Luota vaistoosi. Masentunut sanoo luultavasti, että Eipä tässä, tavallista arkea. Ihan ok, elämä rullailee. Älä tenttaa, mutta ole kuulevalla korvalla. Hän muistaa sen, että kyselit kuulumisia. Ehkä hän itse palaa asiaan myöhemmin, tai sitten voit itse kysellä kuulumisia uudestaan sopivan ajan kuluttua. Herännyt huoli on harvoin turhaa ja omaan intuitioon kannattaa uskoa. Ketään ei voi kuitenkaan pakottaa avautumaan. Riittää, kun kerrot olevasi kiinnostunut hänestä ja välittäväsi. Tärkeintä on kuunnella, ei päteä.
Jos läheisesi pyytää sinulta apua, tartu! Auta etsimään reittejä avun hakemiseen, ole tukena ja mukana, jos yhtään vaikuttaa siltä, että hän ei itse pysty apua hakemaan. Etsi puhelinnumeroita valmiiksi, lähde mukaan, ohjaa ja tue. Mutta muista! Pidä huolta omasta jaksamisestasi! Me ihmiset hirveän helposti otamme toisen taakan kannattavaksemme, mutta lopulta me jokainen olemme kuitenkin vastuussa omasta itsestämme. Sinä olet paras tuki läheisellesi silloin, kun pidät huolen itsestäsi. Kyselet kuulumisia myös itseltäsi, harrastat ja hakeudut hoidattamaan omaa mieltäsi. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti