30.10.2017

TARINAA JOULUKORTTIEN TAKAA

Pari viikkoa sitten lähdin metsään omenakorin kanssa.

Joulukortit on kenties parasta fiilisteltävää, mitä olla voi. Oma jouluni on hyvinkin maltillinen. En perusta ylenmääräisestä hilpetööristä, joka vie lipastosta kolme laatikkoa kaikkina muina aikoina vuodesta. Minun jouluni syntyy hyvin pienistä asioista, niin kuin vaikka punaisista omenoista, kun muuten ostetaan lähes aina vihreitä. 

Jos minulta kysytään, niin jouluun ei kuulu mitään mitä pitää tehdä. Lapsille joulussa on tärkeää lahjat, mutta haluaisin heidän muistavan joulun kuitenkin erityisesti siitä, että vanhemmat olivat jouluna tavallista mukavempia ja enemmän läsnä. Uskon, että sellainen joululahja voi kantaa läpi elämän.

Kuten todettua, niin lähdin metsään omenakorin kanssa. Toisinaan lähden kameran kanssa metsäretkelle yksin, mutta yleensä en. Tälläkin kertaa maanittelin mukaani seitsenvuotiaani, joka aluksi ei ollut ideasta ollenkaan iloissaan. Kyseinen neitokainen on varsin napakka pukemaan tunteensa myös sanoiksi, joten naiselliselta väittelyltä ei vältytty. "Justjoo, sitten mun pitää varmaan taas pitää kädessä jotain kun sää otat kuvaa ja siinä käsi väsyy ihan sikana oikeesti! Sun pitää alkaa maksamaan mulle siitä, että mun pitää pitää aina kädessä jotain ja sää otat kuvia!"

Lupasin maksaa - en rahalla, vaan yhteisellä tekemisellä.

Kuinka ollakaan. Pääsimme vauhtiin kuvien kanssa, rullasimme villapaidan hihaa ja mallasimme käsiin suurimman omenan. Etsimme metsästä havuja ja asettelimme edellisenä päivänä leivottuja piparkakkuja terassilaudoitukselle. Tytär keksi idean havuista kiertämään pipareita "silleen vähän niinku ne ois niinku kehykset" ja kiipesi itsekin jakkaralle taideteosta kuvaamaan.

Ei tarvittu palkinnoksi yhteistä tekemistä yhteisestä tekemisestä. Ei puutunut käsi tai valitettu tylsyyttä. Ei vaadittu edes palkankorotusta. Kotiin palatessamme sain kuulla, että "oli oikeesti ihan sairaan kivaa ottaa niitä kuvia ja suunnitella kaikkee"

Ennen kuin menin metsään omenakorin kanssa, niin oli jo joulumieli. Retkeltä palatessamme samainen mieli oli tarttunut myös tyttäreeni. Joulumieli on sitä, että pikkusen palelee ja käsikin ehkä väsyy, mutta hyvä mieli kuittaa koettelemukset.

23.10.2017

IKKUNA TALVEEN JA ARVONNAN VOITTAJA

Metsä-korttisarja on nyt arvottu.
Voittajaksi arpakone arpoi Tanjan! Onnea voitosta, laitan sinulle viestiä.

Kiitos kaikille osallistuneille kauniista ja tärkeistä sanoista ja mielipiteistä.

21.10.2017

SYKSY MENI TALVI TULI

Tervehdys talvelle.
Meilläpäin kotimaan keskiosissa elellään vielä lähinnä syksyä, mutta syyslomalla Lapissa on päästy nauttimaan sekä syksystä, että talvesta.

Minä nautin. Jos kesästä ja syksystä, niin talvestakin. Pakkasen kanssa kiitos. Metsäretket ja pikkuvaellukset taittuvat parin asteen pakkasessa kevyiten - unohtamatta sitä, että eväät maistuu heittämällä parhaalta pakkasessa. Kuuma kaakao varsinkin. 

Toissa päivänä saimme retkiseuraksi kuvan Kuukkelin. Eilen tosin selvisi, että kyseinen kaveri ei ole ainoa ihmisiä lähentynyt Kuukkeli näillä main, vaan ovat varsin rohkeiksi heittäytyneet ihan porukalla. Sympaattinen lintu.

Veimme takapihalle poroja varten omenoita muutama päivä sitten. Sarvekkaita kavereita pyörii näillä main tiuhaan, mutta omenat ovat saaneet silti pakastua sammalikossa ihan rauhassa. Tällä hetkellä niitä peittää sen verran tuhti lumipeite, että joskohan löytyvät samasta paikasta vielä keväällä.

16.10.2017

MIKSI TEIN KORTTEJA, MISTÄ NIITÄ SAA JA ARVONTA

Tein kortteja.
Olen jostain mystisestä syystä jo vuosia halunnut tehdä kortteja. En ole kuitenkaan keksinyt, että millä tavalla lähden asiaa lähestymään. Kuvissa piisaa, mutta kuinka valitsen sieltä ne muutamat, joita lähteä korteiksi asti kehittelemään?

Sitten kävi niin kuin monesti käy. Kun ei mieti, niin vastaus tulee ihan itsekseen. Niin syntyi tämä Metsä-sarja. Aihe on tietenkin minulle tärkeä jo muutenkin, joten sitä kautta oli helppo lähestyä. Toisekseen mietin, että vaikka en ole mikään Tommy Tabermann, niin josko laittaisin kortteihin pieniä ajatuksia niistä asioista, joita olen oppinut uupumuksestani ja siitä parantuessa?

Näin ollen eräänä päivänä otin paperin ja kynän, pistin ne hyllyn reunalle ja lähdin viikkaamaan pyykkiä. Sitten tuli lause, kohta perään toinen. Kirmasin pyykkikasan ja paperin ja kynän väliä hyvän tovin. Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun paperi oli molemmin puolin täynnä ajatuksia. Mietin siinä lauseita katsellessani, että nuo on jostain tuolta mielen perukoilta tuohon paperille nousseet, joten aivan hyvin niitä voisi käyttääkin.

Päätin olla oman elämäni Tommy Tabermann. En niin  runollinen, enkä niin älykäskään, mutta jos oivallukset tulevat omasta kokemuksesta ja elävästä elämästä, niin on aivan varmaa, että ne koskettavat montaa muutakin.

Parhaan kommentin olen saanut naapurin lähes 80-vuotiaalta ihanalta tädiltä, joka soitti ja kertoi, että ei ole koko elämänsä aikana saanut niin koskettavia postikortteja. Silloin tiesin, että kannatti taas uskaltaa. Uskaltaa heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, tuoda rohkeasti julki tuntemuksensa ja luottaa siihen, että minut ymmärretään oikein. 

Näitä (ja muita, mutta niistä lisää myöhemmin) kortteja myynnissä Parolan aseman Joulumarkkinoilla 25.11 ja Ahjolan joulumyyjäisissä Nurmijärvellä 9.12. Jos et pääse osallistumaan ja haluaisit kortteja omaksasi, niin laitappa viestiä pienimustamokki ( a ) gmail . com

Laitanpa tähän vielä arvonnan.

Arvon sunnuntain 22.10 iltana onnettaren suosikille Metsä-korttisarjaa yhden setin (8 kpl). Osallistu jättämällä kommentti. Pelkkä puumerkkikin riittää, mutta mielelläni kuulisin, mikä näistä yllä näkyvistä korteista eniten uppoaa. Onnea arvontaan!

Ps. Instagramissa @pienimustamokki meneillään myös arvonta, jossa voit voittaa korttisarjan sekä itsellesi, että ystävällesi!

Arvonta on päättynyt, kiitos osallistuneille!

6.10.2017

ITSETUNNOSTA

Kerron teille tarinan.
Olin metsässä poimimassa kantarelleja. Kaikki kantarelleja poimineet tietävät, että osa sienistä on hyvinkin näkösällä, mutta suurin osa piiloutuu ruohikon, sammaleen ja milloin minkäkin aluskasvillisuuden sekaan ja pitää olla varuillaan, että ei astu päälle. Se on hirveän sääli, koska haluaisin nähdä ne kaikki. Ihastella ja arvostaa.

Palasin metsästä mökille, kaivoin sieniveitsen asemiin ja asettauduin portaalle putsailemaan. Siinä multakokkareita sutiessani huomasin yhtäkkiä miettiväni näitä kavereita yksilöinä. Siinä kädessäni oli kantarelli, mutta aivan erilainen, kuin mikään muu korissa olevista lajitovereistaan.

Laskin sen kädessäni olleen kantarellin terassille. Se näytti yksinäiseltä, jotenkin eksyneeltä. Asettelin sille muutaman kaverin vierelle. Aivan kuin se olisi ryhdistäytynyt! Ajattelin, että tässä on tämän kantarellin lähipiiri, vähän niinkuin perhe. Samaa sukua. Ne, joiden seurassa se oli hyvä ja täydellinen juuri sellaisena kuin oli. Se oli yksi tärkeä osa tätä lähipiiriä.

Sitten mietin, että mitenhän kantarelli reagoi, kun lähipiiriä laajennetaan vähän suuremmaksi joukoksi. Tässä kohtaa jo tunsin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta tätä pientä kantarellia kohtaan ja olin onnellinen huomatessani, että siitä tuli osa yhteisöä. Se alkoi kaveerata toisten lajitovereittensa kanssa. Oli yksi monista. Ei sen parempi tai huonompi. Aivan tavallinen kantarelli. Se oli mahtavaa huomata.

Erikoisia polkuja ajatukset joskus kulkevat. Mietin, että nämä kantarellithan ovat ihan niin kuin me ihmiset. Osa loistaa jo pitkän matkan päähän, mutta suurin osa miettii ihan liikaa, että olen vain tällainen. Niinkuin kantarellikin. Jos nyt ei ruohikkoon piilouduta, tai sammaleen taakse, niin jonkun taakse kumminkin. Vitsailun, vaatteiden, uhon tai nöyristelyn. Kun toivotaan olevamme jotain muuta kuin olemme. Vaikka kaikki se paras meissä on jo tässä.

Tuo kantarelli tuossa ensimmäisessä kuvassa on sinä tai minä. Se on aika orpona siinä - ajattelee, että olen vain tällainen. Lähipiirissä se loistaa ja suuressa joukossa huomaa, että kaikki me olemme erilaisia, eikä kukaan toista parempi.

Jokainen erilainen, yksilöllinen ja täydellinen. Yksi lättähattuinen, toinen pitempijalkainen. Kolmas varrestaan leveä, neljännellä ei jalkaa juuri ollenkaan. Viides sileä pinnaltaan, kuudes mutkalla jalastaan. Seitsemäs sorjasti supussa. Jokainen ulkoa erilainen, sisällä sama maku.

Jokainen nimeltään Kantarelli.

Siinä on rivissä me kaikki. Sinä ja minä.

5.10.2017

KIITOS KESÄ JA KIITOS SYKSY

Tänään tuntuu olevan oikea päivä katsoa kuluneeseen kesään ja alkusyksyyn.
Olemme pyrkineet pitämään odotukset ja aikomukset mökillä kesän aikana suoritettavista töistä maltillissina. Emme ole esimerkiksi koskaan tehneet minkäänlaista listaa asioista, joihin pitäisi kiinnittää huomiota tai jotka pitäisi tehdä. Emme halua, että mökillä on yhtäkään pitäisi-asiaa.

Suunnitelmia ja fiilistelyä on senkin edestä. Olisi mahtavaa joskus tehdä terassi uusiksi (siitä on 3D-suunnitelmatkin jo olemassa puolentoista vuoden takaa), olisi järkevää tehdä laiturille menevälle polulle uusi laudoitus (melko moni nimittäin heitti kuperkeikan nykyisen huonon laudoituksen  vuoksi viime kesänä) ja huussin voisi maalata sisältä loppuun (maalasin sen puoliväliin toissa kesänä). Kotoa tuodut pihakalusteet on tarkoitus hioa ja käsitellä uusiksi (ja siihen kylkeen vielä rakentaa muutama pitempi penkki ja käsitellä nekin), aitan edessä oleva kivikkorinne tehdä valmiiksi (se on edelleen samassa vaiheessa kuin toukokuussa) ja kasvihuoneen siivouskin jäi näköjään ensi kesään. Kasvihuoneen eteen on terassilaudat valmiina pinossa (ollut nekin siinä heinäkuusta, pitänee siirtää varastoon ennen talvea) ja vintti on edelleen lattian reikää vaille valmis. Niin ja tosiaan, mökin katto on pitänyt uusia jo kolme kesää ja keittiöstä revin puolet kaapeista pois kesäkuussa (sitäkin kun on kova hinku uudistaa heti kun siltä tuntuu).

Kirjoitin tuossa, että tehtäviä asioita ei listata. Tässä kävi juuri niin kuin ajattelin, että listaaminen aiheutti välittömän tunteen, että emme ole tehneet mökillä tänä kesänä yhtään mitään. Rupesi vähän stressaamaan, näin jälkikäteen. 

Minä olen sitä mieltä, että ihmisellä pitää olla haaveita, unelmia ja fiilistelyn kohteita. Minulla niitä on paljon - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Minä olen sellainen. Oli sellainenkin aika, kun en uskaltanut haaveilla oikein mistään ja luulin jo, että en enää edes osaisi. Tänään olen kiitollinen siitä, että osaan taas unelmoida.

On ihanaa suunnitella, piirrellä ja visioida. Tuntea olevansa luova ja taitava ja tehokas, vaikka suunnitelmat toteutuisivat joskus viiden vuoden päästä - tai sitten ei ollenkaan. Minä olen sitä mieltä, että haaveileva ihminen on onnekas. On onnea saada haaveilla ja toivoa, mutta myös ymmärtää, että kaikki haaveet eivät toteudu. Toiset haaveet toteutuvat ja se on melkein yhtä mahtavaa, kuin suunnittelu ja fiilistely. Hampaita kiristellen ei kuitenkaan ole mitään järkeä lähteä unelmiaan toteuttamaan. Ne toteutuvat kyllä vähemmälläkin stressaamiselle, kun aika ja paikka on oikea. Kun on sen hetki.

Tällä tavalla minä haluan ajatella mökin suhteen, mutta elämässä yleensäkin. Kaikelle on aikansa. Pitää uskaltaa antaa ajan opettaa, antaa ajan näyttää oikea hetki. Kaikelle kun on aikansa - jopa reiälle vintin lattiassa. (Se vintti on muuten aivan järjettömän hieno nyt valmiina, ainoastaan reikää vailla). Sen reiän aika taitaa olla ensi keväänä.

Tämä kesä jäi minun mielikuviini vähemmän sateisena, kuin edeltäjänsä, mutta enemmän kylmänä. Tänä kesänä satoi lunta ennätyksellisen paljon ja usein. Tänä kesänä uimme paljon vähemmän kuin viime kesänä, mutta aika paljon kuitenkin. Tänä kesänä poimittiin mustikkaa ennätysvähän, mutta syksyllä kantarellia sitäkin enemmän. Tänä kesänä ei tehty kauhean paljon mitään konkreettista, mutta sitäkin enemmän kaikkea vielä tärkeämpää. Oltiin yhdessä ja ystävien kanssa, tehtiin ruokaa ja kuunneltiin huonoa musiikkia mökkiradiosta. Hävittiin lapsille muistipelissä ja voitettiin Kimblessä. 

Tämä kulunut kesä ja syksy jää minun mieleeni erityisesti onnellisena. Siitä kiitän perhettäni, ystäviäni ja läheisiäni, mutta ennen kaikkea itseäni. Että maltoin unohtaa kaiken, mitä pitäisi tehdä.