(Nämä kuvat on aina yhtä ihanalta Myllykylän tilalta <3)
Maailman mielenterveyspäivää vietettiin toissapäivänä, 10.10. Kuulin asiasta radiosta eilen ja ensin harmitti, että miksi en siitäkään tiennyt ajoissa voidakseni jollain tavalla osallistua, mutta hetken päästä jo ymmärsin, että mielenterveyspäivä on joka päivä.
Tänäänkin on mielenterveyspäivä. Tänäänkin on oikea päivä puhua mielenterveydestä.
Minun mieleni on alakuloon taipuvainen. Nyt olen tiedostanut asian vuosia, mutta meni aika pitkään, kun en tajunnut. Ajattelin, että ihmisen normaali olotila on olla hieman hätääntynyt ja ahdistunut koko ajan. Stressaantunut. Peloissaan, varuillaan siihen, että jotain pahaa tapahtuu.
Sittemmin olen herännyt ymmärtämään, että niin ei kuulu olla. Herääminen ei tapahtunut itsestään. Se tapahtui uupumuksen kautta ja läpikäymällä vaikeita asioita. Herääminen tapahtui puhumalla - ystävien ja ammattilaisten kanssa.
Koen olevani perusluonteeltani positiivinen ihminen. Osaan nähdä mahdollisuuden vaikeissakin asioissa, pystyn näkemään vaikeuksien yli ja ottamaan tapahtuvat vaikeudet opetuksina. Haluan uskoa, että jokaisesta vastoinkäymisestä on mahdollisuus oppia. Näen arjen kauneuden. Näen, että pienet asiat, teot ja kokemukset luovat kokonaisuuden ja näen, että vain minä itse voin lopulta vaikuttaa oman onnellisuuteni tasoon. Uskon tulevaisuuden olevan hyvä ja yleisesti ottaen kurottelen pidemmälle, kuin monesti juuri sen hetken rahkeet riittää.
Voiko toiveikas ja positiviinen ihminen sitten olla masennukseen taipuvainen? Kyllä voi. Tai ainakin minä voin. Joskus huomaan, että yhtäkkiä näenkin vain metsän, en puita. Tai herään päivään niin, että tekisi mieli joko kaivautua peiton alle tai sitten hypätä autoon ja ajaa mahdollisimman kauas pysähtymättä. Sellaisetkin päivät kuuluu ihmisen elämään. Jutun juoni on siinä, että ei ole ok, jos sellaisia päiviä on kovin usein tai pitkään. Elämän ei kuulu olla sellaista.
Nuorempana en tunnistanut masennuksen oireita. Ne veivät minua aivan sata nolla. En myöskään osannut hakea apua, koska en ymmärtänyt olotilaani. En muista kenenkään yrittäneen kertoa kokeneensa samaa. Siksi ajattelen, että jokainen päivä on mielenterveyspäivä. Asioista pitää puhua, koska aina on joku, joka ajattelee olevansa ainoa.
Olen masennukseen taipuvainen kenties lopun ikääni, en tiedä. Mutta olin tai en, niin haluan oppia itseäni niin, että minä vien masennusta sata nolla, eikä se minua. Haluan oppia huijaamaan sitä. Se tapahtuu sillä tavalla, että tiedostan milloin se ketkale on tulossa. Kuulostelen itseäni, järjestän mukavaa tekemistä, rauhoitan mieltäni ja vietän aikaa seurassa, josta saan voimaa. Puhun tunteista, haen apua, enkä jää yksin. Sanottaisiinko näin, että en ole tässä vielä kauhean hyvä. Liian usein olen liian ankara itselleni ja odotan itseltäni ihmeitä. Ei tarvitse tehdä ihmeitä ollakseen ihme.
Olen kuitenkin helpottunut siitä asiasta, että ymmärrän olevani alakuloiseen mielenmaisemaan taipuvainen. Ymmärrys antaa työkaluja mieleni hallintaan ja on minusta itsestäni kiinni kuinka niitä työkaluja käytän. Välillä kaivelen työkalupakkia ahkerammin ja välillä unohdan avata kantta ollenkaan. Mutta lopulta aina muistan, että kannen narahdus on yhtä kuin valoisampi huomen.
Hieno kirjoitus, paljon asiaa! Minulla on ympärilläni useita, pitkiäkin masennusjaksoja läpikäyneitä ihmisiä. He ovat kaikki iloluontoisia, nauravat paljon ja uskovat hyvään. Minä ajattelen asian niin, että vahvasti tuntevat ihmiset ovat alttiita masennukselle ja alakulolle. He tuntevat usein ilon yhtä vahvasti kuin alakulon. Ihmiset, joiden tunteet eivät saavuta koskaan korkeimpia huippuja, ovat vähemmän todennäköisiä sairastumaan masennukseen. Eli kyllä nauravaiset, iloiset ihmiset voivat masentua. Mutta tämä toki on mutua ja keittiöpsykologiaa, koska mitään tutkimustietoa en osaa tälle osoittaa. Sellaistakin toki voi olla olemassa.
VastaaPoistaHyvää syksyä! Koetetaan nauraa aina, kun on pienikin mahdollisuus.
Heippa Vilja, kiitos viestistä <3 Olen mietiskellyt tätä viestiäsi, siksi vastaaminen on ottanut hieman aikaa. Puhut varmasti totta, että vahvasti tuntevat ihmiset tuntevat yhtä syvästi niin ilot kuin surut ja voivat siten olla alttiimpia masennukselle. Olen kuitenkin nähnyt läheisiäni, jotka ovat huomattavasti tasaisempia mielenlaadultaan kuin minä ja silti he ovat yhtälailla kokeneet masennusta. Mietinkin, että vaikka herkkyys masennukseen voikin olla eriluontoisilla ihmisillä suurempi kuin toisilla, niin silti kuka vain voi masentua. En haluaisi kategorisoida, että vain tietynlainen ihminen voi masentua, koska totuus on, että masennus voi tulla kenelle tahansa. Itse ajattelen, että masennus on olosuhteiden ja elämänkokemusten aikaansaama sairaus, johon tärkein lääke on ymmärrys, rehellisyys ja avoimuus. Ja puhuminen. Ja kaikki se, mikä tukee puhumista.
PoistaHyvää syksyä sinulle myös <3 Kyllä, nauraminen on elintärkeää!!
Moikka! Olet ehdottomasti kyllä oikeassa. Ihan jokainen voi sairastua masennukseen. Ikävä kyllä. Tarkemmin ajateltuna kommenttini oli tosi kökkö. Olosuhteilla ja elämänkokemuksilla on varmasti iso rooli, mutta maallikkokäsitykseni on, että joskus masennuksen laukaisee ihan yksinkertaisesti häiriö aivokemiassa. Esimerkiksi kehon kyvyttömyys tuottaa riittävästi serotoniinia. Ja sehän ei katso persoonallisuuden piirteiden tai herkkyyden perään.
PoistaAvoimuus ja puhuminen, sekä omien ajatusmallien syiden ymmärtäminen ja avaaminen ovat tosi tärkeässä asemassa toipumisessa. Ja ihan yleisessä henkisessä hyvinvoinnissa meillä kaikilla terveilläkin.
Kiitos hienosta blogista!
Kommenttisi ei ollut kökkö, vaan pisti itseni ainakin tosissaan miettimään. Nämä on just siks tärkeitä asioita nostaa esiin ja puhua, että syntyy keskustelua ja ajatuksia. Yksikään mielipide ei ole toista huonompi, vaan kaikki keskustelu on tärkeää! Kiitos kun kommentoit ja pistit ajattelemaan. <3
PoistaTekstisi on kuin omasta kynästäni ❤ Tällä hetkellä on taas vähän vaikeampaa, mutta katse on kohti parempaa huomista.
VastaaPoistaAnna <3 Kaikkea hyvää, huominen on parempi.
Poista