8.9.2017

UUPUMUKSESTA

Minä uuvuin.
Tunsin, että se oli tulossa. Elämä oli aivan tavallista, hyvää elämää. Tein juuri niitä asioita, mitä toivoinkin saavani tehdä. Silti uuvuin. Se, että tänään pystyn sanomaan sen ääneen, on kuukausien itsetutkiskelun tulos. Miksi sanon sen tänään ääneen - siihen on enemmän syitä kuin siihen, miksi jättäisin sen sanomatta.

Jokin aika sitten sitten postilaatikkooni ilmestyi Kauneus & Terveys - lehti. En tiedä miksi - ehkä se on tilaajalahja jonka olen unohtanut, tai ehkä maailmankaikkeus vain tiesi, missä laatikossa juuri tuota kyseistä lehden numeroa tarvitaan.
Lehden kansi julisti Estä uupumus: "Uuvuin, vaikka elin unelmaani". Sillä hetkellä tajusin lopullisesti, että olin ollut uupunut.

Sanon nyt tämän silläkin uhalla, että minut ymmärretään väärin. Kaikki eivät usko uupumukseen. On laiskuutta, lepsuutta, vetelyyttä tai ehkä pikkuisen heittelevä mielenterveys. On stressiä, unettomuutta, painon nousua, painon laskua, ruokahaluttomuutta, ahmimista, kiukkuisuutta, itkeskelyä tai välinpitämättömyyttä. Mutta ei uupumusta.

Syy miksi kaikki eivät usko uupumukseen on yksinkertainen - se kun on kovin vaikea myöntää itselleen. Kun on tottunut olemaan kova ja pärjäävä. Kun on tottunut selvittämään asioita, selviytymään ja tekemään ehkä pikkuisen enemmän, kuin olisi tarve.

Sinä olet sinä ja minä olen minä. Me uuvumme eri asioihin. Uupua voi ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai omiin odotuksiin. Työ, parisuhde, remontti, lapset, rakentaminen, sairaus tai ihan vain tavalliset arjen asiat. Vain uupunut itse tietää syyn uupumiselleen.

Uupumisessa pahinta on se, että se ketale tulee nurkan takaa hiipien. Salakavalasti. Sitä tekee ja hoitaa asioita, enemmän tai vähemmän tyytyväisenä. Elelee arkea ja elämää kohtuullisen hyvällä fiiliksellä ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta. 
Yhtenä päivänä lopulta havahtuu hetkeksi, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta sitten ilmaantuukin jo tekemistä, joten ajatuksen voi työntää pois mielestä.
Toisena päivänä herää jo useamman kerran tuohon epämääräiseen tunteeseen ja jonkin ajan kuluttua saattaa joutua toteamaan, että voimat vain loppuivat. 

Uupumisessa kavalaa on myös se, että väsyneen olon saattaa herätä huomaamaan, mutta ilman työkaluja sille ei osaa tehdä yhtään mitään. Saattaa olla vaikea hahmottaa mistä uupumus on seurausta - se kun on useasti monen asian summa.

Lievästäkin uupumuksesta toipuminen voi kestää kauan, jopa vuoden verran, sanoi tuo alussa mainitsemani lehti.
Tuon lauseen luettuani napsahti viimeinenkin pala pääkopassani kohdalleen, ja vihdoin ymmärsin.

Minä en ollutkaan laiska surkimus, epäonnistuja, voimaton vetelys. Minä olin käyttänyt kahden vuoden energiat yhden vuoden aikana ja kun sama meno jatkui tarpeeksi monta vuotta - energia vain loppui. Uuvuin.

Ensin myönsin sen itselleni. Päätin karsia elämästäni kaiken paitsi sen, mikä on tärkeää. Karsimisen jälkeen jäljelle jäi perheeni ja läheiseni. Karsin sellaisetkin asiat, joita en olisi halunnut karsia. Tajusin, että siinä hetkessä auttaa vain karsiminen, aika ja itsetutkiskelu. Oli aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Sitten myönsin sen läheisilleni. Epäilyksistäni huolimatta minua ei hyljätty vain siksi, että olen ihminen ja välillä heikko. Siitä rohkaistuneena kerroin asiasta myös sellaisille ihmisille, joita en tuntenut vielä kovin hyvin. Hekään eivät - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - suoranaisesti sylkeneet naamalleni, vaan olivat enemmän tai vähemmän, että aha. Ja nyt tänään kirjoitan tähän kenen tahansa nähtäväksi, että minä uuvuin.

Se miksi kirjoitan. En siksi, että saisin sääliä tai kerjäisin ymmärrystä. Minulle riittää oikein hyvin se, että ymmärrän itse itseäni suurimman osan ajasta. Kirjoitan siksi, että asian esiin nostaminen on herättänyt paljon hyviä keskusteluja läheisteni kanssa. Niin kovin moni uupuu - kokee olevansa epäonnistunut, kun ei jaksa.

Opin omasta uupumuksestani monta asiaa, mutta varsinkin sen, että kukaan ei ole niin kova, etteikö voisi uupua. Opin myös sen, että minä itse määrittelen omat voimavarani. Jos pääni sisällä pieni ääni huutaa epätoivoisesti, että en jaksa, rauhoitu - niin kuuntelen sitä. Vaikka joku toinen tekisi tuon saman asian noin vain, puolta kovemmalla sykkeellä. Kukaan muu kun ei näe tai kuule pääni sisälle, vain minä itse.

Uupunut tarvitsee kuuntelijan, joka ei vähättele. Mutta ongelmat pitää ratkaista itse. 

Tänään minä olen antanut itselleni anteeksi sen, että olen vain ihminen. 
Välillä heikko, kannateltava. Useammin kuitenkin vahva, kannatteleva.

5 kommenttia:

  1. Kirjoitat rohkeasti ja kauniisti vaikeista asioista: uupumuksesta, peloista ja unelmista - unelmistakin voi olla vaikea kirjoittaa julkisesti. Olen myös todennut, että energiatasot ovat yksilöllisiä; mikä tahti väsyttää yhden, voi olla toiselle normaalia arkea. Itselle sopivan tahdin on joutunut opettelemaan. Ja miksi omaa uupumistaan on niin vaikea myöntää, ennen kuin asiat ovat siinä pisteessä, että maailma tuntuu romahtavan niskaan... Joskus suomalainen sisu kapsahtaa omaan nilkkaan, kun yrittää vain hampaat irvessä jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. Voimia sinulle, ole itsellesi lempeä! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Rilla. Asia, josta on hyvä puhua.

    VastaaPoista
  3. Usko, toivo ja rakkaus, niissä kaikki. Sinussa on jotain charmikasta, runokasta!

    VastaaPoista
  4. Todella kolahtava kirjoitus.Useamman kerran uupumuksen kokeneena allekirjoitan tuon tekstin täysin.Myöskin sen olen huomannut että oma sisäinen ääni on se joka vaatii eniten.

    VastaaPoista
  5. Olen aivan samaa mieltä uupumisesta. Myös kivat asiat voivat uuvuttaa ja unelmiaankin voi suorittaa liian kovalla tahdilla. Olemme kaikki yksilöitä ja meitä kuormittaa todella erilaiset jutut. Vaatii herkkyyttä ja älykkyyttä ja vähän itsekkyyttäkin tunnistaa omasta elämästään epäterveelliset asiat. Jouduin tutustumaan itseeni uudelleen ja pistämään asiat uuteen järjestykseen. Vaikeinta oli luopua rakkaasta kuormittavasta vapaaehtoistyöstä eläinten parissa.

    VastaaPoista