27.9.2017

TÄÄ ONKI KIVAA

Painostin lapseni tiskikaveriksi.
Olisin pärjännyt ihan itseksenikin, mutta mitenpä oppivat tekemään kotitöitä, jos eivät pääse osallistumaan. Ajattelin itse hoitaa jynssäyspuolen ja jättää jälkikasvulle astioiden huljuttelun. Kävi kuitenkin niin, että nuorempi meistä innostui hoitamaan koko homman alusta loppuun! Koska se olikin kuulema niin kivaa.

Aiemmin olen ruikuttanut, lahjonut ja kiristänyt, että olen mökillä saanut itselleni tiskikaverin. Enää ei näköjään tarvitse, koska nyt on vihdoinkin tiskipaikka, jossa tämä ei niin mukava tehtävä tuntuu vähän miellyttävämmältä. Väliaikainen tämäkin jossain määrin, mutta voittaa aina sen portailla tai penkin päällä tiskaamisen. Tämä tiskipaikka sijaitsee terassin kulmalla, mökin takana piilossa, joten sinne on helppo kantaa tiskit suoraan pihapöydästä. Katosta siinä ei ole, eikä seiniä varsinkaan, joten tälläkin kertaa piti kauhoa melko monta kourallista lehtiä tiskialtaista, ennen kuin pääsi hommiin. Tiskipöydän viereen tulee vesi letkusta suoraan kaivosta, joten letkulla on helppo pestä tiskipöytä työkuntoon ennen homman aloittamista. Itse tiskivesi kannetaan keitettynä saunan kiukaasta.

Tämäkin tiskipöytä on väliaikainen. Joskus tulevaisuudessa meillä on aikomus rakentaa katollinen ja seinällinen kesäkeittiö, jossa tullaan myös tiskaaminen hoitamaan. Siihen asti tämä on oikein hyvä nyt näin. Väliaikainen saattaa tarkoittaa vaikka vuotta tai kymmentä, joten nyt vain tyytyväisenä totean tämän toimivaksi ja olen iloinen siitä, että ehkä tästä lähtien minulla on tiskauskaveri. Ainakin silloin tällöin.

26.9.2017

SYKSYN PARAS LÖYTÖ

Sunnuntaina pissasin hunajaa.
Olen kuunnellut tarinoita salaisista kantarellipaikoista hieman kateellisena. Okei myönnän - erittäin kateellisena. Aiemmin kirjoitin, miten mökin pihasta löytyi mukavat määrät sieniä, mutta ei niistä juuri pakastimeen asti kuitenkaan riittänyt. Silloin, kun varta vasten on lähdetty metsään kantarellin perässä, on hyvin usein  on palattu takaisin tyhjin korein.

Toki olen kiitollinen ja suorastaan riemuissani noista mökkipihan kellertäjistä. Tietysti olen myös vilpittömän onnellinen, jos jollakulla toisella on taskussaan kartta omalle salaiselle kantarellipaikalle. Silti olen ollut myös avoimesti kateellinen.

Viime sunnuntaina lähdimme retkelle. Otimme pari pikkukoria mukaan, lähinnä puolukoita ajatellen. Sitten tapahtui se, joka tapahtuu vain vahingossa - löysimme oman salaisen kantarellipaikan! En ole tätä ennen päässyt kokemaan sitä tunnetta, kun voi vain kerätä. Astua muutaman askeleen ja taas kerätä. Tähän astiset sienireissut ovat olleet sitä sorttia, että kävellään tunti ja löydetään viisi sientä, sen jälkeen kävellään toinen tunti, syödään eväät ja lähdetään kotiin. Jouduimme jopa ottamaan matkassa olleen muovipussin käyttöön, kun sieniä löytyi enemmän, kuin korit pystyivät vetämään.

Olen onnellinen. Jemmaan salaisen paikan tiedot syvälle taskuni uumeniin ja kiristän lapseni hiljaiseksi aiheen tiimoilta. Tässä asiassa aion olla itsekäs.

22.9.2017

PUOLUKOISTA


Muistan kun olin jo ihan aikuinen ja sain papaltani ämpärillisen puolukoita. 
Hän oli tullut poimineeksi yli oman tarpeen ja sitten kylään tullessaan kaivoi autonsa peräkontista ämpärillisen punaista marjaa. Olin otettu, että hän oli sillälailla lapsenlastaan ajatellut.

Mielestäni puolukka on aina ollut se marjoista haasteellisin ja sitä myötä arvostukseni sitä kohtaan on aivan liian vähäistä. Tuonkin ämpärillisen pussitin ja pakastin tietenkin aivan onnessani, mutta jokusen vuoden päästä heitin vähintään puolet menemään. Ja pahaltahan se tuntui. Ei kai kukaan voi hyvällä mielellä heittää ruokaa pois - varsinkaan silloin, kun siinä on vielä tunnearvokin mukana. Tästä muistini kovalevylle kaiverretusta tapahtumasta on aikaa varmaan kuusi vuotta, enkä ole ilmeisesti vieläkään päässyt siitä kokonaan yli.

Tänä päivänä toivon, että saisin papalta ämpärillisen puolukoita. Söisin ne kaikki, vaikka väkisin. Se ongelma mistä tässä yritän kertoa on nimittäin sellainen, että en oikein osaa käyttää puolukkaa mihinkään. Se on liian kitkerä ja karvas, mehuna sitä ei meillä kukaan juo ja ainoa tapa tuhota kyseistä marjaa on hillo, smoothie ja piiras. Enkä minäkään sentään niin kovasti ole piirakan perään.

Ongelma on ratkaistu sillä tavalla, että lähdemme retkelle ja otamme minikorin mukaan. Jos tulee innostus, niin se poimitaan täyteen. Tätä jos tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, niin pian on pakastin täynnä puolukkaa, mutta koska ei tapahdu, niin marjaa on talven varalle juuri sopivasti. Eihän siinäkään mitään järkeä ole, että hamsteroi pakkaseen ylimääräistä, jonka sitten heittää itkun kanssa myöhemmässä elämässä menemään. Eri asia on toki se, että intoutuu poimimaan ämpärikaupalla ja sitten joko lahjoittaa tai myy marjat eteenpäin. Tällaista ei tapahdu meillä, koska olemme siihen aivan liian laiskoja.

Sanonpa kuitenkin, että menkää puolukkaan. Jos poimii edes vähäsen, niin onko sitä sitten vähän mukava talvella heitellä smoothien sekaan ja muistella, että siltä tai tuolta mättäältä tämän marjan noukin. Kaupan pakastealtaastakin saa, sinne on meinaan tämäkin koura eksynyt melko moneen otteeseen talven mittaan, mutta tunnearvoa siihen ei saa kyllä ladattua sitten pätkääkään. Ja minusta kaikissa asioissa on aina sen itse asian lisäksi vähintään yhtä tärkeää tunne ja muistot. Saa ikäänkuin elää lämpimän syyskuisen retkipäivän uudestaan silloin pakkasten jo paukkuessa.

20.9.2017

SIPULIKULHO

Ostin kirpputorilta sipulikulhon.
Elämässä on paljon asioita, joista saa hyvää mieltä. Niitä isoja, oikeita asioita - ja sitten näitä vähän pienempiä, mutta aivan yhtä oikeita. Sellainen on tämä sipulikulho.

Nykyään käyn kirpputorilla varsin harvoin. Toisinaan saattaa olla kuukausi välissä, välillä jopa puolikin vuotta. Olen laiska kiertelemään, koska koen omistavani jo kaiken tavaran mitä tarvitsen. Tarvitsen toki kaikenlaista toisinaan, kuten esimerkiksi kasvaville lapsille vaatetusta, mutta jotenkin kuvittelen, että tavara kyllä löytää minut, kun sen aika on.

En tiennyt tarvitsevani sipulikulhoa. Siellä se tönötti ylähyllyllä ja kiinnitti välittömästi huomioni. Sen pinta on kauniin eläväinen ja rouhea. Ajattelin asetella sen yöpöydälleni ja säilyttää siellä kaikki ympäriinsä lojuvat koruni. Sitten katsoin hintalappua - hintaa oli neljä euroa. Hinnan päällä komeili tikkukirjaimin SIPULIKULHO. Sillä hetkellä kuulin, miten keittiön hylly huusi kotona tätä kaunokaista luokseen.

Romanttinen tarina. En empinyt vaan kannoin hänet kotiin. Joku on sen itse käsin tehnyt. Oikeastaan en ymmärrä, miten ihmisellä tulee mieleen tehdä sipulikulho. Se on vähän kuin sipulin mallinen - ja sanoinko jo, että älyttömän hieno. Olen saanut paljon iloa tästä neljän euron kulhosta. Tavaraa en tarvitse - paitsi silloin, kun se on tarpeeksi tarpeeton.

19.9.2017

MINÄ JA SIENET

Tämä syyskuu on jo kolmas syyskuu, kun kirjoitan tätä blogia.
Pari vuotta kirjoittelin tätä aivan itsekseni. Ihan vain siksi, että halusin tehdä niin - ei muuta selitettävää. Halusin kuvata, halusin kirjoittaa eli tehdä juuri niitä asioita, joista eniten edelleen nautin ja jotka tunnen omakseni. Mutta ilman minkäänlaisia paineita.

Ensimmäisen vuoden aikana en kertonut tästä blogista kenellekään muulle, kuin siskolleni. Tallensin luontoa ja mökin pieniä remontteja, heinänkorsia ja lumpeenlehtiä. Sillä tavalla aion tehdä jatkossakin, joskin nyt ihan nimelläni - ja naamallani. 

Näissä kuvissa on paljon sieniä. Sieniä, joita en tunne - paitsi kärpässienen. Kärpässieni on myrkyllinen, sitä ei saa poimia. En poiminut, vaikka korin asetinkin ihan vain kuvaa varten sen viereen. On mokoma myrkkysieni niin kuvauksellinen ja houkutteleva, että melkein teki mieli pistää se koriin. En pistänyt sitä, enkä näitä muitakaan.

Ensimmäisessä kuvassa on minä, kuvattuna saunan terassilla. Se on se paikka, jossa haluaisin olla aina. Syysvillapaidassa, tyttären tupsupipo päässä. Rakastan olla ihmisten kanssa - kuunnella ja puhua, jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Mutta luonto on paras ystäväni.

Tässä on nyt minä ja sieniä. Sieniä siksi, että katsokaa nyt miten nättejä ne on! Jokainen omanlaisensa yksilö. Niin kuin me ihmisetkin - yhtä aikaa niin kovin samanlaisia ja silti niin erilaisia. Täydellisiä juuri sellaisina, kuin ollaan.

14.9.2017

OLIIVIPUU SUOMALAISUUDEN YTIMESSÄ

Menin kukkakauppaan ihan vain katselemaan.
Tiedätte miten siinä kävi. Ensin pidin käsissäni sellaista mandariinin kokoista käsinvalettua ruukkua. Sen jälkeen huomasin ruukkuun täydellisesti istuvan pienen kasvin ja lopulta kaarroin kaupan parkkipaikalta takaisin kotia kohti tili kuivana, mutta peräkontti täynnä elämää. Tosin se ensiksi bongaamani pieni ruukku jäi kauppaan.

Nämä kuvat eivät ole mökiltä, vaan kotitaloltamme. Talon seinustalle kiipeilee kasvi, jonka ystäväni totesi villiviiniksi. Uskon sokeasti asian olevan näin, ihan vain pelkästään siksi, että hän on ystäväni. En vaivaudu edes googlaamaan. Tosin samainen kaveri väitti tuota kaunista kasvia ensin humalaksi, joten tiedä sitten miten vahva tietopohja tässä nyt lopulta on taustalla. Epäilen googlella olevan osuutta tähänkin mielenmuutokseen.

Oli kasvi mikä hyvänsä, niin kaunis on! Oli ihana jo kesällä, mutta juuri nyt syyskuussa on kyllä niin kauniina, että voisin tuijotella sitä aamusta iltaan. Parasta onkin se, että kasvi kasvaa osittain makuuhuoneen ikkunan edessä. Saan siis ihastella sitä heti ensimmäiseksi aamulla, kun verhot avaan ja samoin sanoa sille illalla hyvää yötä, kun verhot suljen.

Ostin oliivipuun keväällä, eikä kauppias itsekään ollut ihan varma, että pysyykö hengissä edes kesän ylitse. Ihmeekseni heppu on pysynyt hyvinkin virkeänä (tarkoitan oliivipuuta), vaikka nyt ollaan jo melko vilpoisissa keleissä - suorastaan kylmissä, jos miettii minkälaisista olosuhteista kasvi on kotomaahamme roudattu. Talvesta en tiedä kuinka kaveri selviää, pelkään pahinta. Toki aion ottaa tämän vihreän ystäväni lähiaikoina sisätiloihin, en suinkaan pidä sitä tuossa talven yli paleltumassa. 

Toimintasuunnitelmani oliivipuun kaamoselämän suhteen on seuraavanlainen.
Otan sen sisälle taloon, neulon sille villapaidan, istutan kirkasvalolampun alle ja liotan d-vitamiinia kasteluveteen. Googlaan ja näytän sille kuvia hakusanoilla oliivipuu kotimaa helle aurinko, höngytän sitä kohti lämmintä ilmaa hiustenkuivaajalla ja laulan vienoja lauluja kaukaisista maista. Saatanpa jonkin itämaisvaikutteisen tanssinkin esittää.

Oliivipuuni saa toisin sanoen näin ensimmäisenä suomitalvenaan melko kattavan oppitunnin siitä, miten me suomalaiset olemme tottuneet talven yli selviämään. Mielikuvilla, mielikuvituksella ja no - sillä sisulla.

12.9.2017

MIKSI UUPUMINEN ON NIIN VAIKEA HYVÄKSYÄ

Kirjoitin hetki sitten uupumuksesta
Siitä, miten itse ymmärsin olevani uupunut ja siitä, miten annoin itselleni anteeksi. Tekstin kirjoittaminen oli itselleni melkoinen yllätys - vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani aiheesta ja kertovani uupumuksestani julkisesti. Ajattelin kuitenkin aiheen olevan kovin yleinen ja tärkeä - uskaltamisen arvoinen.

Tiesin, että aihe on tärkeä, mutta en olisi arvannut miten tärkeä. Tekstin julkaiseminen jännitti minua, sillä tunteistaan ääneen kertova ihminen on haavoittuva - siinä ikäänkuin tarjoilee itsensä alastomana tarjottimella, että tökkikää jos haluatte. Nyt, kaiken sen ymmärryksen, vertaistuen, viestien ja sydämien jälkeen ajattelen, että minä kestän oikein hyvin vaikka vähän tökkimistäkin, jos sanoillani voin jotakuta toista uupunutta auttaa ymmärtämään itseään - ja varsinkin sen, että meitä on muitakin.

Eräässä saamassani sähköpostissa seisoi kysymerkin edessä lause Miksi uupuminen on niin vaikea hyväksyä ja myöntää itselleen. Miksi taistelemme vastaan?

Ensin ajattelin, että mikä minä olen tällaiseen kysymykseen vastaamaan. En minä osaa nähdä toisen pään sisään tai tietää, mikä itse kukaisenkin kohdalla on se asia, joka laittaa pistämään niin kovasti hanttiin. Sitten kuitenkin ymmärsin, että minä olen erityisen hyvä vastamaan tähän kysymykseen. En koko ihmiskunnan ja jokaisen uupuneen äänellä, mutta minä voin kertoa oman kokemukseni. Koska se on aivan yhtä oikein ja hyvä, kuin kenen tahansa kokemus.

Ajattelen sillä tavalla, että uupumus on vaikea hyväksyä siksi, että olemme kasvaneet olemaan vahvoja. Olemme kasvaneet siihen, että kouluportin avauduttua meille toivotetaan mukavaa päivää ja ooppa reippaasti. Työmaailmaan siirryttäessä toivotetaan teeppä tulosta ja ooppa reippaasti. Reippaana oleminen on sitä, että tehdään asiat hyvin ja tehokkaasti. Näin kärjistetysti esitettynä. Reipas ihminen on ahkera, sosiaalinen ja hyväntuulinen. Uupunut ihminen ei ole ahkera tai välttämättä kovin sosiaalinenkaan. Tuntuu kamalan vaikealta nähdä itsensä sellaisena, epäreippaana. Koska olemme tottuneet pärjäämään.

Omalla kohdallani toinen syy uupumuksen kieltämiseen on, että en haluaisi, että heikoilla hetkilläni retostellaan kahvipöydässä tai puolituttujen kesken jalkapallokentän reunalla. Kauempaa elämääni katsovia saattaa nimittäin enemmän kiinnostaa ne syyt, ei seuraus. Maalaisjärjellä kun ajattelee, niin asian kuuluisi olla juuri päinvastoin - uupuneen itse on hyvä havaita uupumiseen johtaneet syyt, jotta voisi lähteä korjaamaan asioita, kun taas ulkopuoliselle ihmiselle pitäisi riittää seuraus. Se, että voi tilanteessa olla uupuneen tukena takertumatta sen kummemmin uupumiseen johtaneisiin syihin, ellei uupunut itse niin halua. Olivatpa syyt mitä tahansa.

Omalla kohdallani näen nämä kaksi asiaa syyksi siihen, että minun oli vaikea myöntää itselleni olevani uupunut - en rohjennut myöntää, että en jaksa ja pelkäsin sitä, miten ihmiset minuun uupumisestani kuultuaan jatkossa reagoisivat. Minä olen pelännyt leimautuvani luuseriksi ikuisiksi ajoiksi.

Minä olen ollut uupunut, mutta olen ollut myös paljon muuta. Olen ollut iloinen, väsynyt, sosiaalinen, pirteä, toiveikas, laiska, allapäin, reipas, surullinen, naurava - olenpa päivittäin jonkin vitsinkin murjaissut. Olen ollut kaikkea muutakin kuin vain uupunut. Uupuminen on näkynyt lähinnä itseluottamuksessani. Minun on ollut vaikea luottaa siihen, että osaan tehdä asioita yhtä hyvin, kuin muutkin ihmiset.

Mistä siis tietää, että joku on uupunut? Vastaus on kovin yksinkertainen ja maalaisjärkinen sekin. Kysymällä. Kysymykseen voi saada vastauksen - jos ei heti, niin vaikka vuoden päästä. Heti, kun uupunut on kasvanut taas rohkeaksi myöntämällä olevansa välillä heikko. Antanut anteeksi itselleen sen, että on vain ihminen. Usko minua - hän muistaa kyllä sen, että tarjosit apuasi, vaikka ei sitä ehkä sillä hetkellä pystynytkään ottamaan vastaan.

9.9.2017

RAKKAUDESTA SUMUUN

Eilen sumuista järvimaisemaa tiiraillessani nousi mieleeni yksi ainoa lause. 

Sumu on syksyn sielu.

Jouduin miettimään lausetta hetken aikaa. Ensinnäkin siinä on melko monta s-kirjainta ja toisekseen lause kuulosti kovin pontevalta. Päädyin kuitenkin siihen, että asia on juuri niin. Sumu on syksyn sielu, ruska on sen vaatteet. Sumu on se asia syksyssä, miksi tätä vuodenaikaa niin kovasti rakastan.

Viime viikonloppuna kömmin aitasta ulos ja ilokseni huomasin, että sumu oli syönyt järven. Se on oikeastaan parasta, mitä voin kuvitella. Lähdin pontevin askelin laittamaan aamusaunaa tulille, mutta homma vähän venyi.

Mökiltä saunalle on matkaa noin kolmekymmentä metriä. Tuona kyseisenä aamuna matka kuitenkin kesti aikalailla tunnin verran - ympäröivä kauneus meinasi lamaannuttaa. Tallensin ensin näkymää pelkästään verkkokalvoilleni, mutta sitten säikähdin - sumu kun toisinaan poistuu yllättävän nopeasti. Oli haettava kamera ja tallennettava aamun kauneus talteen myös muistikortille. 

Sumussa kiehtoo ehkä eniten se, että se antaa tilaa mielikuvitukselle. Sumu kietoo sisäänsä, luo turvapaikan. Sumun keskellä ei pelota. 

(Kiitos eilisen kommenteista ja tuesta, se merkitsee minulle paljon. Aihe on arka ja omien heikkouksien esiintuominen jännittää, vaikka ymmärtääkin olevansa vain ihminen ja kyseisen aiheen koskettavan kovin montaa muutakin. 

Tekstissä mainitsin, että uupumuksen saattaa herätä huomaamaan, mutta ilman työkaluja sille ei osaa tehdä mitään. Työkaluja olisin itsekin kaivannut jo aikaisemmin - niitä ehkä oli, mutta en osannut tarttua niihin oikealla tavalla. Ehkä rohkaistun palaamaan aiheeseen vielä joskus myöhemminkin. 

Mielestäni on kuitenkin tärkeää uskaltaa puhua asioista asioina - me ihmiset kun kuitenkin olemme samasta puusta veistettyjä loppujen lopuksi. Koemme ja näemme asiat omilla tavoillamme ja elämme jokainen omannäköistä elämäämme, mutta siltikään emme ole niin uniikkeja, kuin vaikka uupuneena luulemme olevamme.)