31.8.2017

ELOKUUN VIIMEISENÄ

Eilen se tapahtui, sytytin nimittäin syksyn ensimmäisen kynttilän.

Toki olen poltellut mökillä kynttilöitä kesälläkin, mutta siinä on vissi ero. Ensinnäkin - kesäkynttilä syttyy yleensä yöllä ja ulkona, kun taas syksykynttilä syttyy jopa päivällä ja sisätiloissa. En ole ihan varma siitä tunteesta, joka mieleni valtasi eilen ensimmäisen syyskynttilän leimahtaessa liekkiinsä. Syksy on kaunis ja erityisesti lenkkeillessä sitä rakastan. Ilmaa, jota on helppo hengittää. Pimeys jännittää silti, joka vuosi. Mutta aina siitä on selvitty.

Tällä hetkellä metsässä on vielä sieniä, puussa kirsikoita, pensaassa vadelmaa ja luumukin on vasta kypsymässä. Mitä suotta vielä itkeä tulevaa pimeää, kun vielä saa nauttia valosta? Kai ihminen on rakennettu niin - murehtimaan pikkuisen etukäteen. Vaikka mitä siitä on hyötyä? Tulee se märehtimättäkin.

Tänään minä ostin kirpputorilta kolmihaaraisen kynttelikön ja eilen ostin villapaidan. Kaksi selvää syksyn merkkiä yhden vuorokauden sisällä. Aika ihanaa. 

Tervetuloa syyskuu.

30.8.2017

TURVALLISTA TUNKKAISUUTTA

Tai tunkkaista turvallisuutta.
Tänään on minun syntymäpäivä ja taivaalta tulee vettä kuin saavista kaataen. Se tarkoittaa sitä, että muutenkin pimeä makuuhuone on entistäkin pimeämpi. Näin ollen ei ehkä se otollisin päivä tarttua liian vajavaiseen kuvauskalustooni - mutta eipä tuon aina tarvitse niin kauhean otollista olla, jos tekee mieli kuvata.

Tämän makuuhuoneen tarina on sellainen, että yhtä seinää kaunistaa kokonainen rivillinen kaappeja. Eikä mitä tahansa kaappeja, vaan aivan mahtavan hyvässä kunnossa olevia syviä kaappeja ja laatikoita. Alusta lähtien oli siis selvää, että niihin ei kosketa, vaikka kaappien sävy onkin se varsin perinteinen seitkytlukulainen - vähän kirsikkaan taittava ruskea. 

Mitä et voi peittää - korosta, toimi tässäkin. Mietin seiniin sävyn, jolla taittaisi kaapeista punaista sävyä pois. Vihertävän harmaa osoittautui hyväksi valinnaksi - seinät olivat aiemmin valkoiset ja vain korostivat kaappien iäkkyyttä. Nyt kaapit maastoutuvat seiniin ja ovat toisaalta varsin kaunis ja toimiva silmänruoka itsessään. Näin ainakin haluan asian nähdä, sillä en halua luopua näistä toimivista ja vuosikymmeniä palvelleista kaapeista pelkän ulkonäön perusteella.

Yleensäkin pientä pintaremonttia tehdessä kannattaa miettiä tarkkaan mikä on oikeasti järkevää ja mikä ei. Mikä kannattaa purkaa ja minkä voi ympäristöä muokkaamalla korottaa arvoon ansaittuun. Kaikkea ei tarvitse pistää uusiksi, ellei se sitten ole perimmäinen tarkoitus. 70-luvunkin voi nähdä keltapunaoranssina tai vaihtoehtoisesti luonnollisissa ruskean ja harmaan sävyissä. Minä päätin tässä tapauksessa haastaa itseni, säästää rahani ja säilyttää kaiken mahdollisen. Huono, rikkinäinen tai epätoimiva sai väistyä, kaikki muu nostettiin maalin ja ympäröivän materiaalin avulla uuteen nousuun.

29.8.2017

ILLALLA KEITTIÖSSÄ

Eilen kaivoin vuosien jälkeen kameran kotona esiin.
Silloin pitää iskeä, kun innostus iskee. Vaikka se tarkottaisi iltaa ja tuhnuisia kuvia. Minä ja kamera olemme hieman vieraantuneet toisiimme sisäkuvauksen suhteen, mutta ehkäpä löydämme toisemme jälleen.

Keittiössä on tämän hetken sävyjä. Löysin tuoleihin Syvänne-sävyn Tikkurilan vuoden väri-värikartasta. Siitä innostuneena maalailin mökillä vähän kaikenlaista samaisella sävyllä. Syvänteellä sivelin myös olohuoneesta pari seinää. Keittiön seinän kanssa taas kävi niin päin, että löysin Nefriitin ensin mökin laveriin ja vasta sen jälkeen seinään. Näitä sävyjä on nyt sisustuslehdet ja some pullollaan, joten hyvin ytimessä ollaan. Olen sitä mieltä, että oli miten ytimessä tai ytimen vieressä tahansa - tärkeintä on, että viihtyy.

Tummissa sävyissä on syksyn tunnelmaa. Turvallisuutta, lämpöä ja lohtua. 

25.8.2017

LÖYTÖJÄ

Alkuviikosta lähdimme tyttäreni kanssa metsään kovassa uskossa - mökin pihalta löytynyt kantarelliaarre nousi nimittäin päähän.

Otimme mukaan useamman korin, runsaasti vaatetusta, hyttysmyrkkyä ja kumisaappaat. Kuinka sitten kävikään - kun kunnolla valmistautuu, niin ei varmana tärppää! Lähdimme tutkimaan viime syksynä satoa antaneet paikat, mutta emme löytäneet yhtä ainoatakaan sientä. Hikeä löytyi siinä määrin, että oli todettava kolmen kerroksen olevan hieman liioiteltua ja jouduimme riisumaan alupaidalle siinä keskellä metsätietä. 

Ei ollut kantarellia, mutta ei hyttysiäkään. Ei löytynyt myöskään karhun jätöksiä, joita löysimme viime vuonna useamman tuoreen yksilön tuolta samaiselta metsänkulmalta. 

Löysimme kuitenkin heinää, mielenrauhaa, hyvää seuraa (ja sitä hikeä), joten plussan puolelle jäätiin.

23.8.2017

LUONNOSTA VIERAANTUNUT

Maanantain ja tiistain välisenä yönä tuli syksy.
Siltä tuntuu. Tuntuu, että maanantaina menin kesällä nukkumaan ja tiistaina heräsin syksyyn. Syksyn ensimmäinen aamu tuntui syvällä sielussa, koska oli aivan mielettömän kaunis sumu. Kiitos syksy, kun tulit niin nättinä.

Mistä tuota tietää, että minkämoiset aurinkopäivät tässä on vielä tuloillaan. Tulee jos on tullakseen. Oli kesä tai syksy, niin kaunis on ollut elokuu tähän asti. Jatkukoon yhtä kauniina ja annetaan syksyllekin mahdollisuus.

Maanantaina kävin tutustumassa paikallisiin peltoihin. Olin iloinen, kun osa pelloista oli vielä kynimättä. Kaurako tuo, joka huojuu kauniin keltaisena tuulessa sinistä taivasta vasten.

Teen toisinaan netissä kaikenmoisia testejä, ihan vain huvikseni. Tänään törmäsin testiin, jossa pääsi selvittämään kuinka vieraantunut on luonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että mielestäni ei tarvitse tietää puiden, kukkien tai eläinten nimiä saadakseen nauttia luonnosta. Toki faktatietämys on oiva plussa ja onhan se välillä googlailtava, kun jokin mietityttämään jäänyt elämys tulee vastaan. Mutta ei vajavainen tietämys estä luonnosta nauttimasta. 

Tuosta mainitsemastani testistä selvisi, että olen hyvin vieraantunut luonnosta. Tiesin kyllä, että kielo on Suomen kansalliskukka (piti vielä varulta googlesta tarkistaa kun tähän kirjoitin) ja muutaman muun, mutta montaa pistettä ei herunut.

Eihän moisia testejä pidä liian vakavasti ottaa, mutta kyllähän se pisti ajattelemaan, että pitäisikö sitä ihan vain omaksi iloksi vähän virkistää aivolohkoja. Toisaalta tietämättömyys ei tarkoita sitä, etteikö luonto ottaisi helmoihinsa siitä huolimatta. Luonto kun on kuin hyvät ystävät yleensäkin - ottaa vastaan sellaisena, kuin olemme.

22.8.2017

YLISTYS KANTARELLILLE

Eilen koitti hartaasti odotettu päivä.
Viikkoja olemme käyneet kurkkimassa, toivoneet ja odottaneet. Odottavan aika on totisesti pitkä. Tänä vuonna kantarellit heittäytyivät velmuiksi ja päättivät odotuttaa itseään vakipaikallaan mökin takana. Hitauden korvasi kuitenkin määrä, joten saavat anteeksi.

Tämä on siis totisesti ylistys kantarellille. Tuo keltainen aarre on helppo tunnistaa, helppo poimia ja helppo valmistaa. Ei tarvitse pelätä poimineensa vahingossa väärän sienen ja myrkyttävänsä epähuomiossa koko lähipiirinsä. Matkalla mökiltä kotiin takapenkki veti muutaman sienen jopa raakana, koska "nää vaan tuoksuu niin hyvälle ja en pysty odottaan"

Tämä kuvissa esiintyvä kulta löytyi saunan edestä ja mökin takaa rannasta. Sen kauemmaksi ei tarvinnut lähteä ja kun lähdettiin, ei löytynyt yhtäkään. Tässä kohtaa ei tosin luovuttaminen käy mielessäkään - vähintään yksi kantarellireissu on vielä tehtävä tälle syksylle.

Tämä on ylistys kantarellille, mutta ihan hiljaa voisin silti kuiskata, että haluaisin oppia poimimaan muitakin sieniä. Mustatorvisienet ovat kuuleman mukaan yhtä helppoja, tattejakin voisin rohkaistua metsästämään. Haastavampiin en uskalla koskea ilman sienikirjan opastusta.

Eilen paistettiin pannulla kevätsipulin, voin, suolan ja pippurin kanssa melkoinen kasa kantarelleja. Eivät kauaa ehtineet vanheta, kun oli jo vedelty ääntä kohden. Vielä kuitenkin jäi mukava kasa sientä, joten testiin lähtee ainakin viestinä saapunut mainion oloinen vinkki kantarellikeittoon sekä aikaisemmin kesällä bongaamani ja muistiin tallentamani kantarellipasta

16.8.2017

VIHREÄSTÄ JA SITKEYDESTÄ

Kesän väri.
Kesän tuoksu on vihreä, kesän maku on vihreä. Joskus hamassa nuoruudessa todistin tämän syömällä ruohoa - se jäi kurkkuun kiinni, mutta maistui kesältä. Ihminen ei ole märehtijä, joten suosittelen jättämään varsinkin isommat ruohotupot lehmille.

Tänään on jotenkin vaikeaa saada kiinni aivokopan kevyemmistä osista, kun mieli pähkäilee syntyjä syviä. Ei ollenkaan raskaalla tavalla, vaan sillä lailla oppineella. Elämän opettamalla. 

Kun mietin sellaista, että miten paljon iloa ja oppia voi saada vaikka etanasta, joka löytyy keittiöstä viinimarjakulhosta. Kun laskee sen pikkukaverin pöydälle, istuu aivan rauhassa ja katselee. Ensin on pelkkä kiemurainen kuori. Hetken kuluttua kuoresta pilkistää kaksi varovaista tuntosarvea, eikä kauaakaan, kun kaveri on jo kömpinyt ulos kuorestaan ja lähtee liikenteeseen.

Ensiksi tuntuu, että matkatahti on aika hidas. Tekee vähän mieli tökkäistä, että meneppä nyt siitä. Mutta pitää malttaa. Kaikilla meillä on oma vauhtimme ja päämäärämme, välietapit, oppimiset, voitot ja tappiot. Niin myös etanalla.

Kohta kaveri huomasi pöydällä oksan viinimarjapensaasta. Notkeana heppuna kiipesi sujuvasti päälle, mutta alastulon kanssa oli ongelmia. Ensin päätti hän valita sen perinteisen ratkaisun, jossa syöksytään pää edellä ja toivotaan pehmeää pudotusta. Hetken yrittämisen jälkeen kuitenkin vetäytyi kuoreensa ja hetken jo säikähdin luovuttaneen, mutta vähänpä taas tiesin.

Vesseli käväisi nimittäin kuoren sisällä hautomassa uuden juonen. Tämä kuvio oli sellainen meille kaikille tuttu - kun ensin yrittää pää edellä uhkarohkeasti, niin pienen mietinnän jälkeen on todettava, että otetaanpa ihan rauhalliseti. Kaveri otti siis haltuun perä edellä - taktiikan.

Tässä taktiikassa homma hoidetaan sillä tavalla kotiin, että kukaan ei kärsi. Mietitään hetki ja sitten lähdetään varovasti, mutta rohkeasti kokeilemaan. Yleisesti ottaen tämä taktiikka tuottaa huomattavasti enemmän onnistumisen tunnetta, kuin tuo pää edellä ja jos ei onnistu niin luovutan - taktiikka.

Tällaisia mietin. Seurasin eilen etanan elämää reilun puolen tunnin ajan. Ajatella - niin vain pysähdyin ja opin. Opin sen, että ihmisen ja etanan elämä on aika samanlaista. Opin taas, että elämä on ihmeitä täynnä, kun vain pysähtyy katsomaan. Opin, että etana yhdistää ihmisiä. Aika paljon opittua sormenpään kokoiselta etanalta.

15.8.2017

ELOKUUTA

Niin se vain elokuu on yllättänyt. Positiivisesti, mikäli minulta mielipidettä kysytään.
Tänäänkin joutui silmiä siristämään, kun aamuseitsemältä avasi verhot - aurinko helotti jo ihan tosissaan. Päivät ovat aurinkoisia ja helteisiä, illat pimeitä ja lämpimiä - niin kuin monesti elokuussa.

Kesän valoisissa öissä on taikansa, mutta kyllä ne parhaat jutut kerrotaan ja makeimmat naurut nauretaan pimeässä elokuun illassa, kynttilän valossa. Syyskuun väriloisto ja tihkusade, elokuun illat - siinä kaksi minun sieluni maisemaa.

Viime aikoina mökillä on kalastettu. Lapset saivat mato-ongella monta pientä sinttiä, joita ei kuitenkaan maltettu syödä, vaan pääsivät takaisin kasvamaan. Harvinaiset vieraat toivat mukanaan pullapitkon ja itse tein sitä perinteistä helppoa mökkikakkua - banoffeeta, vai mitä lie onkaan nimeltään, kun banaani puuttuu. Toisen päivän lounas koostui kaikesta käsiin sattuneesta ja tarjottiin mahollisen askeettisesti. Just hyvä, ei aina jaksa  miettiä ja asetella.

Jostain multakasasta lennähti terassille koppakuorianen, josta tuli välittömästi lasten lempparilemmikki. Nimekseen sai ihan vain Koppis ja sitä hyysättiin ja hoidettiin rakkaudella. Rajansa kuitenkin koppiksenkin kestokyvyllä. Hyvästä hoivasta huolimatta otti siivet alleen ja varoittamatta ja yllättäen lensi pois. Lapsia suretti - me ei ehditty edes hyvästellä sitä.