MINÄ OLEN HUIJARI

En ole oikeasti valokuvaaja. En ymmärrä kameroista mitään. En ymmärrä mikä asetus kannattaa olla milloinkin enkä ymmärrä minkälaisia teknisiä ominaisuuksia kameraani liittyy. En osaa käyttää lisävarusteita, en osaa keskustella kameroista. En osaa pohdiskella valokuvaamista teknisestä näkökulmasta tai valokuvaamiseen liittyvistä asioista oikeiden valokuvaajien kanssa. En osaa käyttää PhotoShopia, vaikka olen opiskellut sitä kahdessa koulussa useamman kurssin verran.

Minä olen siis huijari.

Yläasteella löysin valokuvauksen, kun osallistuin koulun järjestämällä valokuvauskurssille. Teimme neulanreikäkamerat, joilla kuvasimme. Sen lisäksi kuvasimme filmikameroilla ja kehitimme kuvia pimiössä. Rakastin hämärää, tuoksuja ja sitä taikaa, kun kuva alkoi ilmestyä paperin pinnalle. Silloin rakastuin valokuvaamiseen. Kuvasimme ystävieni kanssa aika paljon muutenkin. Lähinnä toisiamme ja välillä muutakin. Pyöräilimme paikalliseen markettiin ja veimme filmin tunnin kehitykseen. Tunnin ajaksi siirryimme kaupan pihalle, jossa esimerkiksi leikimme ostoskärryillä ja kuvasimme toisiamme vähän lisää. Oli aina yhtä jännittävää saada lämpimät, uudet kuvat kuoressa käteen. Joka toisessa kuvassa oli silmät kiinni, osa kuvista oli vahinkolaukauksia. Mutta suurin osa oli sitä, mitä pitikin.

Pari vuotta yläasteen jälkeen hain ja pääsin opiskelemaan valokuvausta. Pääsin kouluun sisään varapaikalta, joten aloitin opiskelun hieman muuta luokkaa myöhemmin. Koin, että putosin kärryiltä heti aluksi. Nautin kuitenkin koulusta suunnattomasti! Opiskelimme valokuvauksen lisäksi liikkuvaa kuvaa ja äänituotantoa. Kuvasimme luonnossa ja studiossa. Vierailimme näyttelyissä ja tutkimme valokuvausta sen eri muodoissa. Koulu oli ennen kaikkea luovan alan oppilaitos. Jokainen opiskelija enemmän tai vähemmän luova. Tunsin kuuluvani joukkoon. Kuitenkin uuvuin. 

Koulu oli niin paljon enemmän, kuin olin ajatellut. Kaikin tavoin. Se oli paljon enemmän tekniikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa. Se oli kaikkea sitä, johon en ollut koskaan saanut tarpeeksi tukea ja jossa olin siis auttamattoman huono. Tuntui, että yhtäkkiä pitikin olla kauhean tietoinen kameran sisällä tapahtuvista asioista, että uskalsin painaa laukaisinta. Aloin epäillä sitä, mikä oli ennen tullut minusta ulos luonnostaan. Aloin epäillä kykyäni nähdä hyvä valokuva, aloin epäillä kykyäni sommitteluun ja itseilmaisuun valokuvauksen avulla. Valokuvauksesta oli tullut liian tietoista. Siitä hävisi kaikki ilo. 

Opiskelin valokuvasta kaksi vuotta. Petyin siihen, että en osannut. En osannut pyytää apua, lisätukea ja opastusta, jota olisin tarvinut. Ajattelin, että olen liian tyhmä valokuvaajaksi. Petyin itseeni. En sisuuntunut, vaan masennuin. Jätin koulun kesken. Sen jälkeen en kuvannut moneen vuoteen, näin jokaisessa mahdollisessa kuvassa potentiaalisen epäonnistumisen.

Löysin valokuvauksen uudestaan, kun aloitin ensimmäisen blogini siskoni suosituksesta. Kuvasin lastani ja kirjoittelin arjen asioista. Kuvasin leivonnaisia, luontoa ja yleisesti elämää. Oli turvallista tarttua kameraan, kun kuvat näki vain muutama ihminen. Onnistuinkin taas, osasin ottaa kuvia! Samoihin aikoihin pääsin kuvaamaan freelancerina useampaan eri sanomalehteen ja yrityksille. Kuvasin esimerkiksi henkilökuvia, ruokakuvia ja sisustuskuvia.

Ensimmäisen salasanan takana olleen blogini jälkeen olen kirjoittanut julkistä blogia kahdeksan vuotta. Olen myös julkaissut kuviani kenen tahansa nähtäville yhtä kauan. Olen jakanut niitä kymmenille tuhansille ihmisille, olen myynyt niitä kotimaisiin ja ulkomaisiin lehtiin. Olen kuvannut pienille ja suurille yrityksille. Olen tehnyt yhteistöitä valokuvauksen merkeissä kymmenien eri yritysten kanssa vuosien aikana ja nykyään myyn kuviani työkseni.

Ja minä odotan.

Odotan sitä päivää, kun joku sanoo: Et sinä ole mikään oikea kuvaaja. Et ole valmistunut koulusta. Kuvissasi on teknisesti paljon virheitä. Miten et ymmärrä kamerastasi yhtään mitään? Miten voi olla, että et osaa käyttää PhotoShopia? Et sinä ole oikea kuvaaja. Olet huijari.

Vaikka enhän minä ole.

En ole valmistunut koulusta, mutta olen siitä huolimatta löytänyt oman tapani valokuvata. Olen löytänyt oman tapani tallentaa tunnelmia ja hetkiä. Olen löytänyt oman näköiseni tavan kuvata ja olen löytänyt oman tapani olla valokuvaaja. 

En edelleenkään voi keskustella kameran teknisistä ominaisuuksista, koska en tiedä niistä mitään. Tiedän, että voisin oppia, jos kokisin sen riittävän oleelliseksi oman tekemiseni kannalta. Tiedän, että joku toinen kokee sen tärkeäksi ja minusta se on ihan parasta! Parasta on se, kun jokainen löytää oman tapansa tehdä asioita. Löytää oman näkökulman, tavan tehdä, ja kehittää sitä. Pitää kiinni siitä itselle tärkeästä jutusta ja siinä sivussa olla avoin kaikelle muulle aiheeseen liittyvälle. Arvostaa erilaisia näkökulmia ja toisten taitoja niin paljon, että on tarvittaessa valmis ottamaan vastaan apua ja neuvoja.

Minun tapani tehdä on aivan oikein ja hyvä. Sinun tapasi on aivan oikein ja hyvä. Se voi olla erilainen tapa tehdä ja kokea, kuin jonkun toisen tapa. Ja ihan varmasti onkin. Mutta se on varmasti ihan yhtä hyvä! 

Sinä et ole huijari.
Sinä olet ihminen.