Kiitos ihana syyskuu.
Olit aurinkoinen, lämmin ja antoisa. Teit kesästä luopumisen helpoksi.
Kiitos ihana metsä.
Olet rauhoittava, kaunis ja aina yhtä ymmärtävä. Teet ihmisenä olemisen helpommaksi.
Syyskuussa opin paljon asioita. Elämästä, omasta olemisesta ja luonnosta. Opin tunnistamaan tatin, karvarouskun ja kangasrouskun. Opin sanan ryöppäys ja opin ryöppäämään (ei nyt mitään neroutta varsinaisesti, mutta aloittamisen vaikeus on aina aloittamisen vaikeus). Opin sen, että vaikka koko muulla Suomella tuntuu olevan hirveä tattivainu ja sylit täynnä jättimäisiä tatteja, koska on paras tattivuosi naismuistiin - niin silti minä löysin vain kaksi. Toisen pienen ja toisen isomman.
Opin myös ottamaan ilon irti niistä kahdesta tatista ja tulen muistamaan ensimmäiset tattini aina. Ensimmäisen löysin mökkitien varresta. Sitä tutkittiin viiden naisen voimin, että onhan se nyt varmasti oikeasti herkkutatti. Oli. se. Illalla laitettiin nuotioon tuli, sytytettiin ulos kynttilöitä. Paistettiin ensin pannussa voissa herkkutatti ja myöhemmin löytynyt kourallinen kantarelleja. Tehtiin pitsapohjat ja paistettiin ne ritisevällä avotulella ritilän päällä. Pitsan päälle tuli valkosipulia, pinaattia, avokadoa, sitruunamehua, sulatejuustoa - ja se yksi viipaloitu tatti ja kourallinen kantarelleja. Pitsat syötiin pimeässä syysillassa ystävien seurassa, kynttilänvalossa kitaramusiikin soidessa taustalla. Sitä tattia en unohda!
Toinen tatti, se pienempi, oli noin viisi senttiä korkea ja neljä leveä. Viipaloin sen hellästi ja paistoin voissa. Päälle laitoin vähän suolaa ja pippuria. Sitten noukin pikkuviipaleet talouspaperin päälle ja tarjosin läsnäolleille pienen palan jokaiselle. Se pala vei kielen mennessään ja varmasti jäi mieleen. Minun ainakin. Jaettu ilo on paras ilo.
Syyskuu synnytti muistoja. Osa tattien kirvoittamana, osa tatitta. Elämyksen tai tekemisen ei aina tarvitse olla ollenkaan suurta ja hulppeaa jäädäkseen mieleen. Se voi olla jotain ihan pientäkin, vaikka yksi jaettu tatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti