SANOJEN VOIMASTA

Huomaan, että en ole liiemmin asiasta tehden kameraan tarttunut tänä kesänä, mutta näppäimistöä olen laittanut laulamaan senkin edestä. En tänne, en kenellekään, paitsi itselleni. Huomaan, että kirjoittaminen ja kuvaaminen menee vähän sykleissä, vaikka kumpaakin harrastan aktiivisesti. Toisinaan kuvaaminen antaa sen, mitä siinä hetkessä tarvitsee, välillä saman rauhan tuottaa kirjoittaminen.

Kirjoitin päiväkirjaa koko peruskoulun ajan enemmän tai vähemmän, senkin jälkeen silloin tällöin, mutta sittemmin tuo tärkeä harrastus jäi. "Pääni olisi aivan tohjona, jos en päivittäin kirjaisi ajatuksia ylös itseäni varten", sanoi joku joskus. Minun pääni oli keväällä aivan tohjona ja silloin eräs viisas ihminen sanoi, että koitappa kirjoittaa päiväkirjaa. Sinne saa suoltaa ulos aivan kaiken, ajatusvirtaa, ajattelematta. Itseäsi varten. Ja niin tein.

Olen tässä vuosien saatossa ostanut useammankin päiväkirjan. Sellaisen paperisen. Jos jotakin rakastan, niin vihkoja ja kirjoja. Uusia, tuoksuvia. Eri paksuisia, erilaisin kansin. Ja kyniäkin rakastan! Sellaisia, jotka liukuvat paperilla kuin itsekseen. Mutta parhaat kynät hukkaan aina ensin. 

Haluaisin olla se tyyppi, joka kantaa mukana päiväkirjaa tai vihkoa ja sitä parasta kynää. Joka paikkaan. Haluaisin olla se tyyppi, joka istahtaa spontaanisti kannon nokkaan tai rantakalliolle tuulen tuiverukseen, kaivaa päiväkirjan esiin ja kirjaa ylös henkeviä ajatuksia. Mutta en ole. En osaa enää kirjoittaa käsin pitkästi. Käsi menee kramppiin, enkä saa kaikkea ajattelemaani suollettua ulos samaa vauhtia, kun asiat päähäni putkahtavat. Siispä kirjoitan tietokoneeella. 

Vähemmän romanttista. Vähemmän kivuliasta, mutta sitäkin enemmän tehokasta.

En kirjoita päiväkirjaa joka päivä, välissä saattaa olla viikkojakin. Joskus kirjoitan vaikka vain viisi riviä, joskus sata. Monesti kirjoitan monia kymmeniä sivuja. Olen huomannut, että kun puran päiväkirjaan suurimman osan sen hetken negatiivisista tunteista ja kokemuksista, niin saan enemmän aikaa ja voimia keskittyä päiväkirjan ulkopuolisessa elämässä niihin positiiviisiin asioihin. Kirjoittamisen jälkeen luen tekstin yleensä aina ja koitan sisäistää sitä, mitä sormeni juuri näppäimistölle suolsivat. Mietin, että Ahaa! Tuollainenkin ajatus on tuolla pääkopassa pyörinyt, sitä voisi alkaa työstämään. Tai sitten voi todeta, että tuohonhan tuokin ajatus nyt tipahti, jätänpä sen siihen. Olen huomannut, että kun puran negatiiviset ajatukset päiväkirjaan, niin niillä ei tarvitse kuormittaa niin paljon läheisiä ja erityisesti omaa mieltä. On kasvattavaa lueskella omia tekstejä ja huomata, että monessa asiassa on päässyt jo pitkälle eteenpäin tai saanut huomata, että jokin murhe on jo unohtunut.

Päiväkirjan kirjoittaminen vuosien tauon jälkeen tuntui aluksi jännittävältä. Enää ei tunnu. On helpottavaa tietää, että tiukempana päivänä voin avata tietokoneen ja purkaa kiukkuni niin, että kukaan ei pahastu. Voi veljet, en totta vieköön tunne olevani tässä asiassa kovinkaan onnistunut! Liian usein tunne toimii ennen järkeä ja tiedän, että siinä riittää opittavaa koko elämäksi. Homman pointti lienee kuitenkin se, haluaako oppia vai ei.

Kunpa osaisin käyttää sanoja lahjana. Kunpa osaisin käyttää niitä oikein. Kunpa osaisin olla sanomatta ne sanat, jotka loukkaavat. Kunpa muistaisin jättää ne sanomatta ja purra hammasta. Kunpa osaisin säästää ne sanat päiväkirjalle, antaa ne anteeksi itselleni ja sitten unohtaa ne. Kunpa osaisin muistaa, että suuni on kuin lahjasäkki. Että minä itse voin vaikuttaa siihen, millaisia lahjoja se säkki sisältää. Loukkaavia, satuttavia ja arvostelevia sanoja. Vai kannustavia, kunnioittavia ja kiittäviä sanoja.