HUOMAATKO, ETTÄ SINULLA ON JO KAIKKI?

Olen pantannut tämän kirjoituksen julkaisua. En haluaisi myöntää, että en ole tällä hetkellä kaikista tykeimmilläni. Ja juuri se on syy, miksi tämä kirjoitus pitää julkaista. Että voisin hyväksyä sen asian, että ihmisen elämässä tulee vaiheita, kun tarvitsee puhallella hetki rauhassa. Ja että voisin asian myöntämällä ja siitä kirjoittamalla kenties auttaa samojen tunteiden kanssa kamppailevaa.

Huomaan olevani tilanteessa, jossa etsin itsestäni balanssia. Tasapainoa. Tunnetta siitä, että kaikki on lopulta hyvin. 

Elämä rullaa omalla painollaan. Aamu vaihtuu päiväksi, päivä illaksi. Yön jälkeen saapuu uusi aamu. Huomaan murehtivani. Murehdin aamulla, murehdin illalla ja murehdin siinä välissä. Mieli on täynnä kaikkea ja yhtä aikaa siellä ei tunnu olevan oikein mitään, mistä saisi kiinni. Ajatukset rullaavat kehää, kädet tekevät kaikkea ja eivät mitään. 

Vaikeista ajoista selvitään sillä, että jaksetaan. Jaksetaan yrittää, jaksetaan selvittää asioita, jaksetaan olla elossa. Mutta on väistämätöntä, että vaikean elämänvaiheen helpotuttua ja kaiken sen jaksamisen jälkeen - jossain kohtaa ei vain oikein tahdo enää jaksaa. Siinä kohtaa ollaan siinä tilanteessa, että tekisi vain mieli jatkaa jaksamista. Jos vain jaksan, niin jossain kohtaa unohdan kaiken sen menneen raskaan. Elämä palautuu itsekseen hyväksi, sellaiseksi, kuin se oli ennen raskaita aikoja. Mutta kun se ei mene niin. Ei kenenkään kohdalla, jaksamisen raja tulee vastaan jossain kohtaa ja tärkeintä on tunnistaa, missä menee oma henkilökohtainen jaksamisen raja. 

Minulla raja menee siinä, kun huomaan sykkeeni nousevan pelkästä asioiden ajattelemisesta. Kun huomaan, että olen jatkuvasti kiukkuinen ja tuntuu, että kaikki on liikaa. Huonosti linkoava tiskikone tai pyörästä irtoavat ketjut ovat liikaa. Pohjaan palanut puuro tai liian märät polttopuut ovat liikaa. Leivänmurut pöydän alla tai kateissa oleva vaatekappale on liikaa. Sellaiset asiat ovat liikaa, jotka yleensä ovat vain hoidettavia asioita, elämää. 

Minulla se rajaa menee siinä kohtaa, kun huomaan, että ihmiset ovat aika ärsyttäviä. Kun en tahdo jaksaa oikein ketään. Kun huomaan olevani kateellinen jollekin tai huomaan arvostelevani toisen ihmisen tapaa tehdä tai olla. Kun otan asiat liian henkilökohtaisesti ja rupean ylianalysoimaan.

Pystyn vielä näkemään asiat asioina, mutta rajan lähestyessä mieleen nousee ajatuksia, joita siellä ei normaalisti ole. Olisiko elämäni onnellisempaa, jos minulla olisi jotain, mitä minulla ei nyt ole? Yhtäkkiä unohdan kaiken sen, mitä minulla jo on.

Olen vuosien saatossa oppinut, että rajan yli ei kannata lipsahtaa, vaan sen häämöttäessä on tärkeä pistää jarru päälle. Hidastaa. Sanoa ääneen: Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää jaksa. 

Ensin sanon sen ääneen itselleni, sen jälkeen muille. Miten tärkeää on saada olla heikko itselleen. Läheisiltä ja saman kokeneilta saa tukea ja vertaistukea, ammattilaisilta näkökulmia tarkasteltaviksi. Kun säikähtää lähestyvää rajaa ja sanoo sen ääneen, niin huomaa, että ei tarvitsekaan jaksaa - ja kohta saattaakin huomata,  että jaksaa taas. Heikkoina hetkinä on tärkeää löysätä ohjaksista, viettää aikaa ystävien seurassa, keskustella ja nauraa. Muistuttaa itselleen, että suurin osa murheista on lopulta vain hoidettavia asioita.

Elämän balanssi on sitä, että tuntee oman rajansa. Vastoinkäymisiä ja raskaita aikoja tulee ja menee, osa vaatii pidemmän sulattelun ja toinen taas vähän lyhyemmän. Asioita joutuu hyväksymään ja aloittamaan elämää joskus ihan tyhjänkin päältä, mutta lopulta selvitäkseen - asiat on pakko hyväksyä. Kun oppii näkemään rajansa, niin jaksaa vaikeinakin aikoina muistaa, että minulla on jo kaikki. Mitä vahvemmin näen rajani, sitä vahvemmin tiedän sen, että minulta ei mitään puutu. 

Sinulle.

Ehkä mietit miksi kirjoitan, joskus mietin sitä itsekin. Olisi paljon helpompaa olla kirjoittamatta. Välillä kaduttaa ja hävettää jokin kirjoittamani, mutta jokaisesta sanasta olen oppinut itsekin. Asioiden ääneen sanomista, tunteiden sanoittamista. Monesti on niin vaikeaa olla heikko, vaikka tiedän, että heikkouden kautta kasvamme vahvemmiksi. 

Kirjoitan, koska tiedän, että nämä tuntemukset ovat meille kaikille ajoittain hyvinkin tuttuja. Kirjoitan, koska toivon kirjoittamalla voivani auttaa, ehkä juuri sinua. Muistuttaakseni, että emme ole yksin. 

Muistathan, että riittää, kun on yksi, joka kuuntelee. Se voi olla läheisesi, mutta joskus on helpoin puhua aivan tuntemattomalle. Jollekin, jonka tunteita ei tarvitse ottaa huomioon ja jolle saat olla juuri sinä, ilman ennakkoluuloja. 

Ethän jää yksin?