25.5.2018

SANOISTA, TEOISTA JA TUNTEESTA

Parhaimmillaan elämä on itsensä haastamista.

Olen koko elämäni roikuskellut sellaisen narun varassa, jonka toisessa päässä lukee riittämätön. Välillä olen takertunut naruun kuin ainoana totuutena, toisinaan olen pystynyt pitämään käsivarren rentona ja narua löysempänä, enkä ole antanut tunteelle kovin suurta sijaa. Mutta siellä se on aina majaillut, taka-alalla.

Riittämätön. Riittämätön muille, mutta erityisesti riittämätön itselleni. Riittämättömyyden tunne on varsin yleinen tunne meille jokaiselle silloin tällöin ja meillä jokaisella on niihin omat, henkilökohtaiset, elämän tuomat syymme. Kaikki yhtä oikeita. Tunteet ovat sellaisia, että niitä ei voi vertailla. Jos minulla on tällainen tunne ja sinulla tuollainen, niin kumpikin niistä on yhtä oikea, eikä toisen tunnetta voi vähätellä ja omaa tunnettaan nostaa.

Kirjoittelin viime syksynä uupumuksestani. Uupumusvuosien aikana kasailin itseni ja persoonani palasia kasaan osa kerrallaan ja tajusin ensi kertaa, että en olekaan riittämätön. Ajatella, olenkin niin arvokas itselleni, että minulla on oikeus olla rikki ja korjata itseäni!

Elämäni tärkein oivallus on ollut, että olen aivan tavallinen ihminen. Riittämätön ihminen ja riittävä juuri tällaisena. Riittää, kun haastan itseni, tutkiskelen itseäni, näen asioiden taustat ja mistä asiat johtuvat. Yritän ymmärtää, en rankaise itseäni siitä, jos välillä sorrun niihin opittuihin käytösmalleihin, joista haluan palavasti päästä eroon.

Niin. Meissä itsessämme on asioita, joihin voimme vaikuttaa helposti ja niitä, joihin haluaisimme vaikuttaa, mutta emme osaa. Olen ihmetellyt usein omaa käytöstäni elämäni varrella. Joskus huomaan tekeväni toista ja sanovani jotain muuta. Tai olevani ilkeä tai kaunainen. En haluaisi toimia niin. Olen rankaissut siitä itseäni säälimättömästi. Henkisesti olen höykyttänyt itseäni ihan urakalla. Miksi? Miksi toimin niin, vaikka en tahtoisi?

Kuinka mahtavaa on eräänä päivänä herätä ymmärtämään, että ne asiat ja tunteet joita itsessään on ihmetellyt ja joista on itseään rankaissut - ne onkin monilta osin opittuja käytösmalleja. Se olen minä, joka käyttäytyy huonosti ja vastuu siitä on minulla, mutta muutoksen mahdollistaa ymmärrys siitä, että olen oppinut toimimaan tällä tavalla. Nämä ovat opittuja toimintamalleja. Niitä, jotka on iskostuneet alitajuntaan vuosien mittaan, joista on tullut normi. Mahtavaksi tämän tajuamisen tekee se, että opittuja käytösmalleja pystyy muuttamaan! Nykyään en ruoski itseäni joka kerta ihan niin kovasti, vaan epätoivotun käytösmallin havaittuani yritän muistaa taputtaa itseäni semihellästi olalle ja kysyä: Huomasitko? 

Kaikista tärkeintä henkisen kasvun tiellä on osata ottaa vastuu omista teoista ja sanoista. Siinäpä vasta vastenmielinen asia, jota karkuun tekisi mieli juosta niin, että ensin näkyisi punainen naama ja heti pian vain katkera pölypilvi horisontissa. Se on sitä nöyrtymistä, että ei juokse, vaan seistä töröttää tukevasti kahdella jalalla ja katsoo kortin molemmat puolet. Se taitaa olla asia, josta tuskin koskaan tulen kultamitalia saamaan, mutta se on myös asia, jota kaikista koviten harjoittelen.

On tärkeää muistaa, että ihminen tekee virheitä. Vaikka olisi kuinka oppinut ja viisas. Vaikka kuinka olisi astellut henkisen kasvun polkua ja opetellut tuntemaan itseään. Kuinka helppoa onkaan palata vanhaan tuttuun. On tärkeä osata nähdä tiessä se risteyskohta, jossa toinen polku totuttuun käytösmalliin ja toinen taas kohti uusia toimintamalleja. On risteyksessä seisovan omalla vastuulla kumman tien valitsee.

Kunnioita muita, niin tulet kunnioitetuksi. Kunnioita itseäsi, niin tulet kunnioitetuksi. Ole ystävällinen, reilu, rehellinen ja pidä puolesi.

Ja muista, että kaikissa suhteissa, ja elämässä yleensäkin, on eri asia kunnioittaa, kuin kumarrella. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti