4.10.2017

MILLOIN EVÄÄT KANNATTAA SYÖDÄ

Syyskuu oli kaunis.
Tänään sataa ja eilen myrskysi. Olen myös onnistunut hankkimaan itselleni jonkin sortin syysflunssan, joka oireilee kylmän hikisinä lakanoina ja huonosti nukuttuina öinä. Päivällä aivastuttaa. Siksi muistelen tänään pienellä haikeudella toissaviikonlopun sieniretkeä, jota syksyn parhaan löydön päivänäkin olen aiemmin fiilistellyt.

Se oli se päivä, kun melkein kaikki lähtivät metsään tai muuten vain retkelle luonnonhelmaan. Se on yksi juuri niistä päivistä, joita muistellaan haikeina talvella - tai no itse näemmä harrastan haikeilua jo näin puolentoista viikon jälkeenkin. Kauniita metsäretkiä ja päiviä on koettu sitä ennen ja koetaan vielä tämänkin jälkeen, mutta jotkin päivät vain ovat niitä erityisiä.

Tästä mainitsemastani sunnuntaista päällimmäisenä on mielessä se kantarelliaarre. Sen jälkeen mielessä on eväät, joita manguttiin heti siitä hetkestä alkaen, kun mökkitieltä metsän puolelle poikettiin. 

Eväät on siitä mielenkiintoinen aihe, että niiden syömisen oikea ajoittaminen saattaa olla haasteellista näin vastuullisen aikuisen näkökulmasta. Olisiko kannattavaa jemmata eväät retken loppupuolelle, kun oikeasti on jo nälkä ja sitä kautta tulevan nautintohetken voimalla kiristää nuo pienet jalat jaksamaan? Vai antaako eväille periksi heti alkumatkasta, jolloin mahdollinen eväsmankuna vältetään retken alkupuolelta, mutta jolloin taas loppuvaiheessa ei ole enää mitään, millä kiristää? Vai koittaako keskittää eväshetki johonkin suurinpiirtein puoliväliin, jolloin ei oikeasti vielä ole nälkä, mutta jonka tarkoitus on ainoastaan rauhan rakentaminen?

Voisi miettiä, että pitääkö kiristää millään, jos yhdessä on retkelle lähdetty ja yhdessä mukavia asioita tehdään. Vastaan, että tarvii miettiä. Se on nimittäin erikoinen homma miten nopeasti tuo nuorempi sukupolvi saattaa toisinaan menettää mielenkiintonsa, oltiinpa tekemässä mitä mukavaa hyvänsä. 

Silloin pitää ottaa kehiin tuttu kolmen kohdan kehotus: ensiksi lahjoa niillä eväillä, sitten kiristää niillä eväillä ja lopuksi kehua valtoimenaan miten hienosti ovat jaksaneet. Ymmärtäähän tuon mankumisen, koska eväät nyt tietenkin on se retken paras asia aikuisenkin mielestä.

Itseäänkin pitää muistaa kehua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kumisaappaat on taas asetettu tuttuun paikkaansa mökin oven viereen ja sohvalta kuuluu tyytyväinen sarjakuvalehtien rapina. Erityisesti silloin, jos onnistuu tuossa kolmen kohdan strategiassa menettämättä kertaakaan hermojaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti