12.9.2017

MIKSI UUPUMINEN ON NIIN VAIKEA HYVÄKSYÄ

Kirjoitin hetki sitten uupumuksesta
Siitä, miten itse ymmärsin olevani uupunut ja siitä, miten annoin itselleni anteeksi. Tekstin kirjoittaminen oli itselleni melkoinen yllätys - vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani aiheesta ja kertovani uupumuksestani julkisesti. Ajattelin kuitenkin aiheen olevan kovin yleinen ja tärkeä - uskaltamisen arvoinen.

Tiesin, että aihe on tärkeä, mutta en olisi arvannut miten tärkeä. Tekstin julkaiseminen jännitti minua, sillä tunteistaan ääneen kertova ihminen on haavoittuva - siinä ikäänkuin tarjoilee itsensä alastomana tarjottimella, että tökkikää jos haluatte. Nyt, kaiken sen ymmärryksen, vertaistuen, viestien ja sydämien jälkeen ajattelen, että minä kestän oikein hyvin vaikka vähän tökkimistäkin, jos sanoillani voin jotakuta toista uupunutta auttaa ymmärtämään itseään - ja varsinkin sen, että meitä on muitakin.

Eräässä saamassani sähköpostissa seisoi kysymerkin edessä lause Miksi uupuminen on niin vaikea hyväksyä ja myöntää itselleen. Miksi taistelemme vastaan?

Ensin ajattelin, että mikä minä olen tällaiseen kysymykseen vastaamaan. En minä osaa nähdä toisen pään sisään tai tietää, mikä itse kukaisenkin kohdalla on se asia, joka laittaa pistämään niin kovasti hanttiin. Sitten kuitenkin ymmärsin, että minä olen erityisen hyvä vastamaan tähän kysymykseen. En koko ihmiskunnan ja jokaisen uupuneen äänellä, mutta minä voin kertoa oman kokemukseni. Koska se on aivan yhtä oikein ja hyvä, kuin kenen tahansa kokemus.

Ajattelen sillä tavalla, että uupumus on vaikea hyväksyä siksi, että olemme kasvaneet olemaan vahvoja. Olemme kasvaneet siihen, että kouluportin avauduttua meille toivotetaan mukavaa päivää ja ooppa reippaasti. Työmaailmaan siirryttäessä toivotetaan teeppä tulosta ja ooppa reippaasti. Reippaana oleminen on sitä, että tehdään asiat hyvin ja tehokkaasti. Näin kärjistetysti esitettynä. Reipas ihminen on ahkera, sosiaalinen ja hyväntuulinen. Uupunut ihminen ei ole ahkera tai välttämättä kovin sosiaalinenkaan. Tuntuu kamalan vaikealta nähdä itsensä sellaisena, epäreippaana. Koska olemme tottuneet pärjäämään.

Omalla kohdallani toinen syy uupumuksen kieltämiseen on, että en haluaisi, että heikoilla hetkilläni retostellaan kahvipöydässä tai puolituttujen kesken jalkapallokentän reunalla. Kauempaa elämääni katsovia saattaa nimittäin enemmän kiinnostaa ne syyt, ei seuraus. Maalaisjärjellä kun ajattelee, niin asian kuuluisi olla juuri päinvastoin - uupuneen itse on hyvä havaita uupumiseen johtaneet syyt, jotta voisi lähteä korjaamaan asioita, kun taas ulkopuoliselle ihmiselle pitäisi riittää seuraus. Se, että voi tilanteessa olla uupuneen tukena takertumatta sen kummemmin uupumiseen johtaneisiin syihin, ellei uupunut itse niin halua. Olivatpa syyt mitä tahansa.

Omalla kohdallani näen nämä kaksi asiaa syyksi siihen, että minun oli vaikea myöntää itselleni olevani uupunut - en rohjennut myöntää, että en jaksa ja pelkäsin sitä, miten ihmiset minuun uupumisestani kuultuaan jatkossa reagoisivat. Minä olen pelännyt leimautuvani luuseriksi ikuisiksi ajoiksi.

Minä olen ollut uupunut, mutta olen ollut myös paljon muuta. Olen ollut iloinen, väsynyt, sosiaalinen, pirteä, toiveikas, laiska, allapäin, reipas, surullinen, naurava - olenpa päivittäin jonkin vitsinkin murjaissut. Olen ollut kaikkea muutakin kuin vain uupunut. Uupuminen on näkynyt lähinnä itseluottamuksessani. Minun on ollut vaikea luottaa siihen, että osaan tehdä asioita yhtä hyvin, kuin muutkin ihmiset.

Mistä siis tietää, että joku on uupunut? Vastaus on kovin yksinkertainen ja maalaisjärkinen sekin. Kysymällä. Kysymykseen voi saada vastauksen - jos ei heti, niin vaikka vuoden päästä. Heti, kun uupunut on kasvanut taas rohkeaksi myöntämällä olevansa välillä heikko. Antanut anteeksi itselleen sen, että on vain ihminen. Usko minua - hän muistaa kyllä sen, että tarjosit apuasi, vaikka ei sitä ehkä sillä hetkellä pystynytkään ottamaan vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti