2.6.2017

UNELMISTA

Unelmat alkavat toteutua, kun ne sanoo ääneen.
Sanoi eräs ystäväni.

Tuo lause ja pari muuta tulivat niin täydestä sydämestä, rehellisesti ja suoraan, että ne loksauttivat asiat järjestykseen pääkopassani. Kun unelmat ja haaveet sanoo ääneen, niihin alkaa uskomaan. Ne lähtevät muotoutumaan kaukana siintävästä utuisesta haavekuvasta ihan todellisiksi konkreettisiksi asioiksi. Tajusin minä. 

Toisinaan elämässä tarvitsee sen, että joku sanoo suoraan (mutta rakkaudella) asian niin kuin se on. Hetkeksi se saattaa pysäyttää hengityksen. Pienen hetken jälkeen tajuaa kuitenkin, että onkin pintahengitellyt menemään jo pitkän aikaa ja samalla huomaa huokaisevansa syvään ja rauhallisesti, kun palaset loksahtavat kohdilleen.

Unelmat ja haaveet ovat sellainen asia, että ne saattaa menettää hetkeksi. Jos joutuu liian koville. Uskoisin jokaisella meistä olevan siitä jonkinlaista kokemusta. Yhtäkkiä ymmärtää, että ei jaksa enää haaveilla.

Elämä ilman haaveita on kuin ruusupensas ilman kukkia. (Kyllä vain, tämä vertauskuva syntyi, kun vilkaisin vasemmalla puolellani kukkivaa ruusupensasta.) Kerran eräs ehkä sillä hetkellä hieman väsynyt ihminen totesi minulle, että miksi pitää haaveilla jostain, eikä voi vain elää tässä hetkessä tyytyväisenä. Miksi aina pitää olla jotain tavoiteltavaa tai unelmia. Eikö tämä hetki riitä.

Kyllä se riittää. Silti en tunne voivani hyvin, jos en unelmoi. Haaveilu kertoo siitä, että elämässä on sillä hetkellä kaikki niin hyvin, että on varaa unelmoida. Suurin osa haaveistani jää luultavasti toteutumatta - tietenkin. Ei kaikkea tarvitse saavuttaa tai saada. On myös hyvä huomata milloin ihana haave muuttuu rasittavaksi pakkomielteeksi. Ja se, että unelmat muuttuvat ja se on ihan ok.

Joskus unelmistaan, jopa niistä jo saavutetuista, saattaa joutua luopumaan. Mutta jos pelkää niin käyvän, ei voi koskaan edes saavuttaa mitään. On huikea tunne tajuta sen hetken saapuneen, jolloin huomaa saaneensa rohkeuden lähteä tavoittelemaan unelmiaan.

Yksi suurimmista unelmistani on oma kirja.

Lapsena istuin puussa lukemassa. Teininä makasin asuntovaunussa lukemassa. Parhaimmillaan luin monta kirjaa päivässä. Haaveammattini lapsena oli kirjastontäti. Luin ensimmäisen dekkarini ja se säväytti niin palavasti, että olin ihan varma osaavani kirjoittaa samanmoisen. No nyt tajuan, en osaisi.

Minä en ole kovinkaan hyvä puhumaan unelmistani ääneen. Joku saattaisi vaikka epäillä sitä ja pahoittaa mieleni. Vaikka mitä väliä sillä on, jos itse uskon unelmaani. En ole myöskään maailman paras kirjoittaja, en ole tietoviisas tai tiedä kieliopista yhtään mitään. Vaikka mitä väliä sillä on, jos uskon siihen mitä kirjoitan. Minä en ole myöskään ole tarpeeksi hyvä valokuvaaja, koska en ymmärrä tekniikasta juuri mitään. Vaikka mitä väliä sillä on, jos saan muistikortille tallennettua sen tunnelman, jota tavoittelen. 

Minun kirja-unelmani on elänyt jo 20 vuotta ja tänä päivänä tiedän mikä se kirja olisi. Jonain päivänä minä haluaisin tehdä mökkikirjan

(Nyt muistin, että minun oli tarkoitus kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan Suomessa on 100 000 tyhijillään olevaa mökkiä. Mökkeilijän keski-ikä on 62 vuotta. Tästä kirjoitin jo joskus aiemmin, mutta unelmista kirjoittaessani tuli mieleen, että voi sen mökkeilyn näinkin nähdä ja kokea. Olisi aivan mahtavaa, että vaikka edes osa noista tyhjillään olevista mökeistä saisi uuden elämän. Uudet rakastavat asukkaat, jotka herättäisivät tuon maailman parhaan paikan taas henkiin. Aivan rauhakseen. Fiilistellen.)

2 kommenttia:

  1. Siitä tulisi täydellinen mökkikirja. Ostaisin! Nämä kuvasi inspiroivat ja saavat minut haaveilemaan omasta mökistä! Sanat joita kirjoitat antavat minulle rohkeutta. Tsemppiä kirjan toteuttamiseen!

    VastaaPoista
  2. Että nämä kuvat on kauniita <3

    VastaaPoista