ÄIDILLÄ ON HUONOT HERMOT

Lapsuuden kirjoissa seikkaili lapset. Ja piiat ja rengit ja toisinaan isät. Aika monesti oli äidillä huonot hermot, eikä äitiä saanut häiritä. Yhtä monesti äidillä oli migreeniä tai muuta vaivaa, jolla usein viitattiin huonoihin hermoihin.

Tämä tuli mieleeni, kun viime viikonloppuna kärsin oikein perinpohjaisen huonoista hermoista. 

Olin ollut pari edellistä viikkoa keväisissä tunnelmissa, vaikka kevät on vielä nurkan takana odottelemassa. Keväisin minuun iskee nimittäin jokin kummallinen väsymys - ja silloin pelkästään jo kevät itsessään saattaa laittaa hermot huonoon kuntoon. Sen lisäksi olin napannut matkamuistoksi joltain kauppareissulta epämääräisen flunssapöpön ja kun siihen soppaan tyrkkäsi vielä vatsavaivat, niin ei siinä paljon enää parin viikon jälkeen ketään naurattanut. Perhettäni varsinkaan.

Viime sunnuntaina hermoista paukahti viimeinenkin säie oikein rytinällä poikki! 

Ensin ajattelin, että nyt kun olen tässä ollut huonovointinen jo useamman viikon ja kärsinyt niin vietävästi, niin ihan sama, vaikka puran kiukun näkyvästi! Siinä tuli potkaistua useampaakin viatonta sohvatyynyä ja paukautettua kaapin ovia korostetun kohtalokkaasti. Hermo ei tästä mennyt varsinaisesti ainakaan parempaan kuntoon.

Sitten mietin, että ehkä tämä tästä, kun vain jatkan väkisin tätä mitä olen tekemässä. Laitan väkisin nämä pyykit narulle, että tämä nyt vaan on tämmöstä - ja kohta elämä hymyilee. Mutta vieläkään ei yhtään hymyilyttänyt ja pyykitkin meni ihan huonosti.

Seuraavaksi päätin, että muutan maasta tai vähintäänkin hankin kymmenen uutta harrastusta, lopetan lihansyönnin, harrastan teholiikuntaa loppuelämän jokaisena päivänä - ja sillä tavalla otan tilanteen hallintaan! Kaikki nämä (ja pari muuta) ideaa tuntui hyviltä ja takuuvarmasti toimivilta ratkaisuilta tilanteeseen. Olin näet ihan varma, että elämässäni on jotain perustavanlaatuista nyt hyvin pahasti vialla ja ainoa tapa pelastaa tilanne on muuttaa koko elämä radikaalisti uusille urille!

Lopulta jossain kohtaa tajusin, että kyse on nyt just siitä, että kun on ollut vähän vetelänä useamman viikon, niin hermot on aika huonona. Julistin korostetusti, että Minä lähden nyt, enkä tule koko iltana! (Tällaisen uhkauksen saa ja uskaltaa heittää silloin, kun paikalla on toinenkin, tasaisempihermoinen aikuinen.) Aloin pukemaan kenkää jalkaan, kun tajusin, että en keksi yhtäkään paikkaa, johon viitsisin lähteä hermot riekaleina - ja sen jälkeen tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo monta päivää sitten.

Nappasin kuulokkeet mukaan ja painuin ovi paukkuen makuuhuoneeseen. Kirjoitin musiikkipalvelun hakuun peaceful music ja iskin luurit korville. Maksimoin tilanteen vielä tarttumalla kirjaan, joka siinä kutsuvasti odotteli yöpöydällä. 

15 minuuttia - ja se oli siinä!

Suorastaan tunsin miten hermot alkoivat varovasti räpiköidä paikoilleen. Vähän ujosti, että joskohan tässä nyt uskaltaisi vai vieläkö on räjähdysvaaraa ilmassa. En tietenkään kehdannut niin nopeasti leppyä, joten venytin oman ajan tuntiin, luin kirjaa ja annoin musiikin vallata kaikki ärsytyksen koloset mielessäni.

Siinä oli se tunti, josta lastenkirjoissa kirjoitettiin, että äitiä ei saa häiritä. Äidillä on huonot hermot. 

Ja minä kysyn vain, että milloin opin? 

Milloin opin tunnistamaan rajani? Ettei hermoparkojen tarvitsisi joutua niin kovalle rasitukselle? Milloin opin, että lähes kaikkeen auttaa se, kun ottaa omaa tilaa? Joskus sitä tarvitsee enemmän, joskus vähemmän. Ihan sama minkä verran, kunhan ottaa! Milloin opin, ettei välttämättä kannata venyttää oman ajan ottamista siihen viimeiseen hermosäikeeseen asti.

Huonoilla hermoilla on mahdoton ajatella järkevästi ja mahdoton toimia rakentavasti.

Äidillä on välillä huonot hermot. Mutta toivottavasti ei niin usein, että siitä mainitaan lastenkirjassa.