Kansainvälinen korvapuustipäivä oli viime viikonloppuna. Se selvisi vasta, kun olin aamulla herännyt outoon ajatukseen leipoa pullaa (edellisestä pullanleivontapäivästä oli hurahtanut aikaa reippaasti yli puoli vuotta), tehnyt työtä käskettyä ja jaellut onnistuneita tuotoksia niin omille, kuin naapurustonkin lapsille. Illalla luin jostain, että juuri tuona päivänä kuuluikin ehdottomasti leipoa pullaa, joka ei varsinaisesti kuulu suosikkitekemisiini tässä maailmassa. Jotain mystistä oli siis jo viime viikonloppuna ilmassa.
Ja tänään taas! Kaikkihan sen tietää, että mikään ei maistu niin hyvältä, kuin metsässä nuotion ääressä kitusiin vedelty kanelipulla. Siinä tiivistettynä syy, miksi pulla tuoksuu meillä myös tänään. Syysloma tuo tullessaan niin pieniä metsäretkiä, kuin pidempiä vaelluksiakin, enkä keksinyt tarpeeksi hyvää syytä olla leipomatta pullaa reppuun pakattavaksi. Kyllä nyt kelpaa.
Olen pari vuotta pitänyt silmät auki pellavan varalta. Se on kaunis ja ajaton materiaali ja erityisen kiitollinen siitä, että myös silitysrautaa pelkäävä kansalainen pääsee helpolla - sen kun kuuluu olla ryttyinen. Ainakin niin uskottelen itselleni, ja kaunishan se onkin kurttuineen päivineen. Harmi vain, kun rahapussini ei oikein tykkää pellavan hinnasta, vaikka laadusta ja ajattomuudesta mielellään maksankin. Siksi hypinkin riemusta, kun löysin marketin ale-laatikosta puolesta puoleen hintaan pellavapöytäliinoja, joita hamstrasinkin sitten heti kerralla neljä kappaletta - yksi päätyi tyynynpäällisiksi ja käsipyyhkeiksi, kaksi verhoiksi ja neljäs pääsi alkuperäistä tehtäväänsä suorittamaan ruokapöytään. Pihi kiittää - ja ottaa kolmannen kanelipullan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti