Syksy on tullut mökillekin ihan toden teolla. Väriloisto on kaunista katsella, eikä astumatilan vallanneet lehdetkään tunnu vielä rasitteelta, ainoastaan luonnon koristeilta. Luonto valmistautuu lepäämään, johan se aikansa vehreyttä loistikin. Vaikka nautinkin syksystä, sen väreistä, tuoksuista ja tunnusta kasvoilla, silti - ainahan kesää tulee ikävä. Pieni haikeus hiipi eilenkin rintapieleen, kun mökillä ja metsäteillä päivää vietimme.
Kesällä vietettiin kotipaikkakunnallamme jokavuotista rompetoria, josta onkin tehty makoisia löytöjä lähes joka vuosi. Tällä kertaa mukaan tarttui kaksi armeijanvihreää valaisinta, jotka vielä toistaiseksi saavat majailla puuliiterissä. Joku niiden muodossa vetosi siinä määrin, että kympillä oli noukittava tuo pariskunta mukaan. Tulevat saamaan pintaansa uuden värin, ensin toki hiotaan ja putsataan, ja ne ripustetaan mökin keittiöön sitten kun sen aika on. Tykkään kun ovat tuollaiset oikeasti vanhat ja rähjäiset, johtokin pitää laittaa uusiksi. Niissä on luonnetta ja säilyttävät luonteensa vaikka saavatkin pintaansa uuden värin. Johdot menevät toki myös vaihtoon, tämänhetkiset eivät juuri vakuuta.
Emme ole ehtineet tehdä mökin ympäristölle vielä oikeastaan yhtään mitään, vähän on trimmeriä heiluteltu, mutta muuten on vielä edellisen omistajan näköinen. Tykkään kyllä, että saa olla asiat vähän sinnepäin, ei se mökille ole niin justiin. Ensi keväänä pääsee sitten ihan kunnolla laittamaan paikkoja oman näköiseksi. Ja siltikin saa olla vähän sinnepäin. Tärkeintä on, että tuntuu kotoisalta, eikä turhia viitsi alkaa stressaamaan tai aikatauluttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti