Lähdimme eilen kanttarellimetsään. Edellinen kerta tuotti vähäisen tuloksen, mutta kuitenkin siinä määrin innostavan, että uusi yritys oli otettava. Kyllä löytämisen ilo vaan saa kaiken sen tarpomisen unohtumaan! Tämä vuosi on ensimmäinen vuosi ikinä, kun yleensäkään olen tajunnut sienien vetovoiman. Tällä hetkellä tietämykseni rajoittuu lähinnä siihen, että kärpässieni on punainen ja sitä ei saa syödä sekä siihen, että kanttarelli on keltainen lerppalieri ja että siitä tulee pannulla voissa paistettuna leivän päälle mitä mainioin herkku!
Varsin säälittävää on siis sienitietämys, vaikka tähän ikään olenkin jo ehtinyt. Koskaan ei ole myöhäistä oppia, joten tästä se lähtee! Eilen emme tosin useamman tunnin tarpomisen jälkeenkään löytäneet metsästä sienen sientä, mutta ystävä löysi mökin pihasta kuusi keltaista kaverusta vähän kuin säälipalkinnoksi. Eipä noista kuudesta pakastimeen asti ole, mutta vielä on syksyä jäljellä.
Mökkitiellä on muutama aivan erityisen kaunis kohta, joista toinen ylimmässä kuvassa ilta-auringossa. Tuossa kohtaa mieli tyhjenee aina ihan lopullisesti ja pää asettuu mökkitilaan. Siihen tilaan, jossa unohtuu laskut, tekemättömät työt ja huonosti menneet yöt. Siinä tilassa mieli ja sielu lepää ja kerää voimia arkeen. Mökillä ladataan akkuja.
Metsä on tänä vuonna ollut erityisen pullollaan mustikkaa, mutta myös metsämansikkaa. Johtunee sateisista keleistä, joten jotain hyvää koko kesän jatkuneesta sateesta. Näin elokuussa olemmekin saaneet nauttia lämmöstä ja aurinkoisista päivistä, se ikäänkuin korvaa koko kesän litinän ja lotinan. Puolukkakin alkaa punastua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti